Artikkelit

Kirjailijan elämä ja työ
Kaukana kavala maailma – 50-luvun nuoruus
Tapiolassa 50-luvulla
50-luvun tyttökoululainen
Yliopistossa 60-luvulla
Esikoista katsellessa
Kustantaja ja minä
70-luvun muistot
Elämää maalla
Naiset ja viihde

KIRJAILIJAN ELÄMÄ JA TYÖ

EN AIKONUT KIRJAILIJAKSI

Miksi aloin kirjoittaa on aivan eri asia kuin miksi kirjoitan nyt.
Suuri ellei suurin osa kirjailijoista tiedostaa kirjoittamisen kutsumuksena hyvinkin nuoresta. Ollessani vähän toisella kymmenellä isäni mainitsi, että tulisin ansaitsemaan leipäni kirjoittamalla — myöhemmin hän sanoi tarkoittaneensa lähinnä toimittajan ammattia.
Itselläni ei ollut aikomusta kirjoittaa muuta kuin historian tutkimustuloksia. Pikkutyttönä päätin ryhtyä historiantutkijaksi. Luin tolkuttomasti ja oli kympin ainekirjoittaja, mutta molemmat olivat itsestäänselvyyksiä kustantajan perheessä.

Viimeisenä opiskeluvuotenani Helsingin yliopistossa aikakauslehti Eevan päätoimittaja Maija Dahlgren pyysi minua kirjoittamaan lehteen jatkoromaanin. Pyynnön välitti äitini, joka työskenteli tuolloin Eevan muotitoimittajana. En pitänyt asiaa mitenkään outona; opiskelijalla oli aina rahapula, ja kirjoittaminen oli perheessäni aivan luonnollista. Jatkiksen aiheen rakensin yleisen historian laudaturtyöstäni.
Jatkoromaanista sain ajatuksen kirjoittaa ihan oikean romaanin valmistuttuani historian maisteriksi. Olin kaikki joulut töissä kirjakaupassa, myin Angelika-nimisiä supersellereitä, ja ymmärsin hyvin, että sellaisella voi ansaita rahaa lisensiaattiseminaaria varten.
Odotin, kunnes isäni jäi eläkkeelle Kustannusyhtiö Tammesta. Neuvottelin silloisen kirjallisen johtajan Jarl Hellemannin kanssa ja kirjoitin näytteeksi muutaman luvun keskeltä tulevaa kirjaa. Sen jälkeen kirjoitin romaanin alkuosan ja loppuosan. Se oli mahdottoman hauskaa. Aiheen otin tällä kertaa Suomen historian gradustani. Romaani julkaistiin syksyllä 1968.

Sillä lailla aloin kirjoittaa: ilman intohimoa, ilman päättäväisyyttä, ilman kärsimyksiä, keuhkotautia ja kuppaa. Kirjoitin, koska kirjoittaminen tuotti minulle mahtavaa iloa, ja koska se oli ainoa tapa hyödyntää koulutustani erämaavaruskunnassa, jossa elelin upseerinrouvana. En hetkeäkään ajatellut olevani kirjailija tai tulevani sellaiseksi.
Myyntimenestys oli loistava kokemus. Tuohon aikaan ei rahaa ollut juuri kenelläkään, saati vastavalmistuneella nuorella maisterilla. Elämä oli kärsivällistä ja kekseliästä penninvenytystä. Yhtäkkiä oli varaa ostaa automaattinen pyykinpesukone, jota varten olin laatinut tarkan säästösuunnitelma.
Kirjoittaminen oli mainiota puuhaa ja sillä ansaitsi leipänsä siinä kuin historianlehtorina. Jatkoin samaa huuhaata seuraavat viisi vuotta. Rojaltit menivät lähinnä elämiseen ja kotitalouden viimeisen tekniikan hankkimiseen. Inhoan taloustyötä.

Vuonna 1973 sain kirjallisuuden valtionpalkinnon. Ensin en ymmärtänyt, mistä opetusministerin kutsussa oli kysymys. Palkintoja saivat oikeat kirjailijat, en minä. Jälkeenpäin kuulin, asiasta olikin väsätty moitekirjettä opetusministeriöön.
Tapaus oli käännekohta. Oivalsin olevani ammattikirjailija, olinhan vuosikaudet elättänyt itseni kirjoittamalla romaaneja. Hieman haikeasti luovuin tiedenaisen haaveista, joita oli siihen asti vaalinut.

KUSTANTAJAN TYTÄR

Kasvoin kodissa, jossa kirjallisuus oli paitsi ilon ja tiedon myös leivän lähde. Isäni Untamo Utrio oli Kustannus oy Tammen toimitusjohtaja, ja äitini Meri Utrio työskenteli toimittajana ja suomentajana. Lapsuudenkodissani oli tuhansien niteitten kirjasto, jonka pikkuveljeni ja minä pyyhimme nide niteeltä joka vuosi. Kaikiksi lahjoiksi saimme aina kirjoja.
Kirjallisuus oli yhtä normaali ilmiö kuin ruoka tai vaatteet. Kaikki kirjoittivat; siinä ei ollut mitään outoa, saati jumalallista. Inspiraatio oli vitsi.
Omaksuin ammattimaisen, käytännöllisen suhtautumisen kirjoittamiseen. Varmaan kotini perintöä on, että pidän itseäni kirjoittamisen käsityöläisenä. Ammattitaitoinen kirjoittaja tekee oodin vaikka vesilaitokselle. Olen sellaisen kuullutkin.

Vanhempani pitivät kirjallisuutta suuressa arvossa. Ajanvietekirjallisuus, erityisesti seikkailut ja romantiikka, alensi kirjallisuuden arvoa eikä sopinut sivistyneen ihmisen luettavaksi.
Minulle jäin epäselväksi, mikä oli varsinaista viihdettä. C.S. Foresterin Hornblower-kirjoja äitini rakasti (minä myös), vaikka ne ovat huimia seikkailukertomuksia. Nevil Shuten Viisi mustaa kanaa sai armon, vaikka se on romanttinen teos jos mikä. Netta Muskettia ei saanut lukea, eikä Aino Räsästä, ja Mika Waltariakin vain pitkin hampain Sinuhea lukuun ottamatta.
Mahdollisesti juuri kielletyn hedelmän houkutus sai romanttisen seikkailuromaanin kirjoittamisen ensi kerran vilahtamaan mielessäni. Taipumus pinnallisuuteen, hauskanpitoon ja henkiseen laiskuuteen saattaa toki olla luontainenkin.
Minusta ei mitenkään olisi voinut tulla syviä sielunongelmia tarkasteleva kirjailija. En pysty sellaiseen, eikä se kiinnosta. Miksi tekisin huonosti sellaista, jonka muut tekevät paremmin, kun kerran osaan oman työni hyvin?

USKONTO, MODERNISMI JA MAAILMANVALLANKUMOUS

Historioitsijana ja järjestelmällisenä ihmisenä olen kerännyt laajan leikekokoelman kirjailija Kaari Utrion vaiheista. Lehtileikkeen liimattuani en sitä katso ennen kuin tulee tarve. Esikoisen julkaiseminen kirjallisena kuriositeettina vuonna 1998 pakotti avaamaan ensimmäisen leikekansion ensimmäiset sivut.
Elämys oli odottamattoman voimakas, järkyttäväkin. Kolmen vuosikymmenen takainen maailma tuntui huvittavan naivilta ja kieli vanhanaikaiselta. Minua ällistytti tuolloisten kriitikkojen tarve säätää ja määrätä, mitä kirjailija saa kirjoittaa, mitä ei. Läpi paistoi halveksunta yleisöä kohtaan, joka tyhmyyttään luki myyntimenestyksiä.

Kirjailijan aiheenvalinta oli moraalikysymys jo syksyllä 1968. Se oli hyvää vauhtia matkalla myös poliittiseksi kysymykseksi.
Myrkyllisimmissä syytöksissä minua vaadittiin lopettamaan kevytmieliset tarinani, jotta ihmiset ymmärtäisivät niiden sijasta ostaa Leninin Koottuja. Poliittisiin yhtyivät uskonnolliset piirit, jotka pitivät teoksiani liian seksuaalisina. Modernistit suhtautuivat niihin kuin yleisö, joka menee rockkonserttiin ja ihmettelee, miksei siellä soiteta Bachia.
Vanhanaikainen tarina, jossa oli alku, keskikohta ja loppu, oli yhtä halveksittu kuin riimiruno. Koko genre oli täysin outo ja määrittelemätön, vaikka musiikkiviihde alkoi jo saada arvostusta.
1980-luvun loppupuolen glasnost kosketti myös suomalaista kulttuuripolitbyroota. Tuomion rengas hellitti puristuksensa oikeastaan yllättävän nopeasti 90-luvun vaihteessa. Enää ei tarvinnut tuhlata aikaa puolustautumiseen tyhjänpäiväisiltä hyökkäyksiltä.
Suhtautuminen seikkailutarinaan varmaankin muistuttaa heiluria. En lainkaan epäile, että rengas taas kiristyy, ehkä vielä minun elämäni aikana.

KIRJOITTAMISEN PAKKO

Laaja tuotanto olisi ollut mahdoton ilman puolison horjumatonta tukea. Kirjailijavaimo ei ole välttämättä riemukas asia. Tässä perheessä tilannetta on ehkä helpottanut se, että molemmat kirjoittavat.
Kai Linnilä on lukenut kaikki käsikirjoitukseni jo raakileina, ollut ankara ja kannustava kriitikko. Minä olen voinut tehdä hänelle saman palveluksen.
Vasta urani melko myöhäisessä vaiheessa käsitin, että en kirjoita taloudellisista syistä enkä siksi, että se on hauskaa, vaan koska minun on pakko kirjoittaa. Tunnen oloni avuttomaksi, jopa ahdistuneeksi ja eksyneeksi, ellei mielessäni ole uutta kirjaa. Ilman kirjasuunnitelmaa maailma on epäjärjestynyt ja tarkoitukseton ja elämä hapuilevaa, päivät valuvat hukkaan.
Ahkeruudella ja sinnikkyydellä ei kannata kerskua silloin, kun itse asiassa on kysymys pakkotilasta. Tilanne lie sama useimmilla kirjailijoilla.
Vuosikymmenet uralla eivät ole opettaneet juuri muuta kuin että on viisasta jättää romaaniin henkilöitä, joita voi ehkä käyttää myöhemmissä kirjoissa. Paluun mahdollisuus, vaikka kuinkakin epätodennäköinen, helpottaa kirjan valmistumisen aiheuttamaa syvää surua.

TARINANKERTOJA

En kirjoissani analysoi itseäni, rakenna elämääni enkä muutenkaan tuijottele napaani. Päinvastoin, haluan pysytellä teosteni ulkopuolella, sopivalla etäisyydellä.
Olen, ilmeisesti ihan synnynnäisesti, tarinankertoja. Sitä voi sanoa brandiksi. Ennen sitä nimitettiin ominaisuudeksi.
Tarinankerronta tuntee tietyt säännöt, joita noudatan aivan vapaaehtoisesti: lopun on oltava tulos siitä mitä tarinan kuluessa tapahtuu, henkilöt voivat omalla toiminnallaan vaikuttaa kohtaloonsa, oikeudenmukaisuuden vaatimus toteutuu jollakin tavalla.
Tarinaa voisi verrata vaikkapa šakkipeliin. Aloitukset ovat tunnettuja, ja jokainen tietää, miten tarina loppuu. Tarinan elementit tunnetaan, mutta sen kulku on salaisuus.

Pidän itseäni kertojana, joka muinaisten runolaulajien tapaan viihdyttää yleisöään tarinoilla. Ei runonlaulajakaan kauan tyhjille seinille laulanut. Yleisö on kirjoittamiseni välttämätön vastaanottaja. Varmasti kirjoittaisin vaikka en ansaitsisi sillä mitään, mutta entä jos kukaan ei lukisi sanoja, kuulisi puhetta? Tarina ei ole olemassa ilman kuulijaa.
Tarkoitukseni ei ole opettaa eikä saarnata. Minulla ei ole sanomaa, en ole profeetta enkä poliitikko. Olen tarinankertoja.

Hyvä, jos tarina aukaisee kuulijalle ennestään suljettuja ovia. Jos tarina tarjoaa hänelle iloa, se ei ole ”vain iloa”. Ilo on harvinainen ja kallisarvoinen tunne, jota ei pidä väheksyä.
Olen ollut molempien iltapäivälehtien kolumnisti. En juuri usko kolumnien maailmanparannusvaikutukseen. Kirjoittajan omaa mielenterveyttä ne varmasti edistävät, ainakin minun. Olen tyytyväinen, kun minulla on foorumi, jossa pääsen riekkumaan ja ruikuttamaan, vaikka en tiedä, miksi ajatusten julkistaminen helpottaa oloa.

SUOMALAINEN KIRJAILIJA

En voi pitää itseäni tyypillisenä suomalaisena kirjailijana. Olosuhteeni ovat olleet moninkertaisesti suotuisammat kuin monen muun. Synnyin kirjalliseen maailmaan, hankin perusteellisen kirjallisen sivistyksen jo hyvin nuorena, minulla on korkea koulutus, teokseni ovat suosittuja. Olen ollut taloudellisesti itsenäinen, en riippuvainen apurahoista, ja kustantajani suhteen asemani on vahva.
Puhtaasti kirjallisen elämän lisäksi minun olisi mahdollista elättää itseni pelkästään luennoimalla tai senttaamalla lehtiin ja kokoomateoksiin. Minulla on vaihtoehtoja enemmän kuin kirjailijoilla yleensä.

Toisaalta vaihtoehtoja ei ole, kun on sisäinen kirjoittamisen pakko. Siinä mielessä olen kuin kuka tahansa suomalainen kirjailija. Olen joutunut sietämään huomattavasti ankarampaa julkista kritiikkiä kuin kirjailijat yleensä enkä silti lyönyt hanskoja naulaan; sitkeydessä olen samaa luokkaa kuin kollegani.
Olen ollut alalla kauan ja kirjoittanut kaikenlaista kesänäytelmistä tietokirjoihin, kolumneista romaaneihin. Mahtaako joskus tulla vaihe, jolloin mikään ei tunnu enää miltään?

URAN MITTAAN

Vuosien 1968-1974 teokset ovat enintään harjoittelua; 1974 alkoi jakso, jolloin pyrin kirjoittamaan hyviä romaaneja, vaikka en oikeastaan tiennyt mitä se tarkoittaa; 1980-luvun alussa aloin kirjoittaa kansantajuista tietokirjallisuutta, jonka aiheena oli naisten ja lasten historia; 1990 –luvulla päätin lopettaa tietokirjojen kirjoittamisen ja palasin romaanikirjailijan hiljaiseen ja vaatimattomaan elämään. Päätös ei tietenkään pitänyt, vaan kirjoitin sen jälkeen rinnakkain laajoja romaaneita, epookkikomedioita ja erittäin suuritöisiä kansantajuisia historiateoksia.

On luontevaa tarkastella kehitystä kronologisesti, koska silloin omat tarpeet ja intentiot asettuvat paikoilleen kirjojen virrassa. Kirjallisessa kehityksessäni pidän merkityksellisenä kykyjeni, itseluottamukseni ja rohkeuteni kasvua vuosikymmenien aikana.
Historiallisen romaanin perustyö on aina sama ja tehtävä yhtä huolellisesti koski se 1000-lukua tai 1800-lukua. Jotkut aikakaudet ovat toki helpompia rakentaa kuin toiset, lähinnä siksi, että materiaalia on paljon ja helposti saatavilla.
1800-luvun epookkikomediat kuuluvat tähän sarjaan. Kirjoitin niitä 1970-luvun loppupuolella välitöinä, kun olin aivan uupunut elämästä ja kirjoittamisesta, mutta koko ajan piti tehdä lisää, jotta perhe pysyi leivässä. Samoin nyt 2000-luvulla, kun olen vuosia rakentanut monumentaalisia töitä, haluan levätä ja kirjoittaa jotakin helppoa ja hauskaa: siispä palaan epookkikomediaan.
Suomalaisten 1300-luvun historiasta olen kirjoittanut paljon 1990-luvun taitteessa, jota pidän onnellisena ja tasapainoisena aikana elämässäni. 1300-luku on kirjailijan kannalta hyvä aika: valtakunnassa tapahtui, keskusvalta oli heikko, Itämaa oli eristynyt, Saksalainen ritarikunta oli mahtitekijä, ruotsalaiset, suomalaiset, saksalaiset olivat selvästi erotettavissa, suvut olivat mahtavia. Niistä aineksista pystyy aina kehräämään hyvän seikkailun, josta voi johtaa langat nykyaikaan.

Täyttäessäni viisikymmentä vuonna 1992 pelkäsin, että en jaksaisi enää kirjoittaa kuten ennen. Ei koskaan kannata pelätä etukäteen: viidenkymmenen ikävuoden jälkeen olen tehnyt elämäni suurimmat ja vaativimmat työt.
Eurooppalaisen perheen historian (Perhekirja 1998), naisten ulkonäön ja terveyden historian (Belladonna 2001) ja suomalaisen naisen historian (Suomen naisen tie 2006) lisäksi olen kirjoittanut kolme suurta romaania: Vaskilinnun 1992, Tuulihaukan 1995 ja Yksisarvisen 2000, joita pidän päätöinäni.
Vasta 1990-luvulla, kymmenien vuosien ammattikirjailijan uran jälkeen minulla oli kylliksi uskoa omiin voimiini ryhtyäkseni kirjoittamaan waltarimaisia järkäleitä. Oli hullunrohkeutta tunkea yhteen romaaniin yhdeksän eri vaiheessa olevaa kulttuuria kuten Vaskilinnussa, tai kuljettaa päähenkilönsä puolen maailman läpi tai kuvata alusta loppuun saakka muuan kristikunnan kummallisimmista tapauksista, ensimmäinen ristiretki. Onneksi uskalsin ryhtyä urakkaan.
1000-luku on minulle lumoava sekoitus uskoa ja barbariaa, ihmeitä, taikuutta, sotaa ja satua. Samalla se on valtavan kasvun vitaalista aikaa. Kronikat, saagat, romanssit, laulut, kaikki aikalaismateriaali on aarrearkku, jonka pintaa olen vasta raapaissut.

FAKTA JA FIKTIO

Historiallisen romaanin kirjoittaminen on ihanaa, suurenmoista työtä. Saan yhdistää tutkimuksen ja tarinan, joista molemmista nautin hillittömästi. Lisäksi voin käyttää fantasiaa, mikä tutkijalta on kielletty.
Tutkimus ei poikkea normaalista tieteellisestä tutkimuksesta. En näe mitään syytä ylenkatsoa yksityiskohtia, vaikka niiden merkitystä usein vähätellään. Miksi yleensä sijoittaa aiheensa historiaan, jos ei viitsi tehdä kunnon työtä? Sitä paitsi elämä koostuu yksityiskohdista.
Romaania suunnitellessani tutkin ja rakennan valmiiksi näyttämöt, joilla kaikki tapahtuu: luonnon, kaupungit, kirkot, talot, huoneet, satamat, laivat, taistelupaikat, piiritykset, tiet, joet, sillat — mitä ikinä tarvitaan. Otan selville, mitä lintuja noilla paikoilla esiintyi, minkälaisia puita ja kukkia, minkälainen oli ilmasto, mitä syötiin ja juotiin, kuinka pukeuduttiin, mitä sairastettiin ja kuinka parannettiin.
Tätä työtä rakastan. Kirjailija on suuri rakentaja: luo kokonaisia maailmoja.

Viime vuosikymmenen olen ollut erityisen kiinnostunut sodankäynnistä. Sota oli 1000-luvun maailman liikkeellepaneva voima, yhteiskunta oli olemassa ratsusoturia varten.
Mahtavat piiritys- ja taistelukuvaukset ovat haasteita. Liikuttelen mielelläni suuria massoja. Parhaana pidän valtavan Manzikertin taistelun kuvausta Tuulihaukassa. Yksisarvisen ristiretkeläisten uskomattomat ponnistukset kirjoitin melkein transsissa. Ihmettelen itsekin, miten minusta tulikaan sotahistorioitsija.
Toisaalta nautin kuvatessani ikivanhaa kiveä, rakennuksia joissa on kauan asuttu tai palveltu jumalia. Sellainen kivi hengittää, puhuu, laulaa. Rakastan kryptan hämärää, kynttilän ja soihtujen valoa, keskiajan ikimetsien hiljaisuutta. Sellaiseen ympäristöön sopivat ihmeet ja intohimot.

Tärkeämpi kuin fyysisen miljöön uskollinen kartoittaminen on henkisen miljöön uskottava kuvaus. Siihen kuuluu paitsi elinehtojen määrittäminen myös ns. mentaalihistoriallisen maailman selvitys. Nykylukijalle on jotenkin ymmärrettävästi kerrottava, miten ihmiset suhtautuivat ilmiöihin, ja miksi he ajattelivat niin eri tavalla kuin me.
Uskonto on keskiajan maailmassa yhtä olennainen tekijä kuin sähkö nykymaailmassa. Uskonto vaikutti kaikkeen, eikä romaania voi kirjoittaa ilman sen läsnäoloa.
Asia ei ole ollut minulle aivan helppo. Itselläni ei ole minkäänlaista kokemusta uskosta, en ole kristitty enkä mitään muutakaan, mutta kunnioitan toisten uskoa. Uskonto ihmisten ahdistuksen poistajana ja vallan ja talouden välineenä kiinnostaa minua kovasti.
Yritän varoa jälkiviisautta ja ylenkatsetta, joka nykyihmiseltä käy luonnostaan, vaikkei hänen oma uskonsa rahaan ole yhtään kehittyneempi tapa jäsentää olemassaoloa. Joskus arvelen olevani Suomen uskonnollisin kirjailija, niin paljon olen uskontoa käsitellyt.

Romaani ei ole eikä saa olla historiallinen tutkimus eikä kansatieteellinen selvitys. Kerätystä tiedosta käytän ehkä kymmenesosan. Mutta loppukin täytyy tietää, jotta pystyy liikkumaan luontevasti oudossa maailmassa eikä vain liimaile ympäristötarroja.
Lukijani ovat yleensä erittäin kiinnostuneita romaanin tietopuolesta. Teokseen liitetyt kartat ovat samanlainen palvelu kuin henkilöluettelo tai kirjan loppuun liitetty lyhyt selvitys aikakauden luonteesta. Kuvittelen, että näin voin auttaa lukija saamaan enemmän irti lukemastaan. Lukeminenhan on mielikuvien muodostamista.

Niin paljon kuin historiallisessa romaanissa tietoa onkin, pääsana on kuitenkin romaani. Menneisyys on vain paikka, jossa romaanin ilmiöt tapahtuvat. Henkilöiden suhteet ja kohtalot ovat romaanin pääasia, ei miljöö, vaikka se tietysti vaikuttaa henkilöihin.
Vuosikymmenien tutkimustyön tuloksena tietoa kertyy runsaasti. Romaaneissa ei voi käsitellä pitkiä kehityskulkuja, joiden arvaan kuitenkin kiinnostavan lukijoitani. Siksi olen kirjoittanut useita arjen historiasta kertovia kansantajuisia tietokirjoja, en tutkijana vaan tutkijoiden tulkkina.
Aloittaessani en voinut kuvitella, kuinka suuri yleisön tiedonnälkä todella on. Tietokirjojani luetaan lähes yhtä paljon kuin romaaneitani.

HENKILÖT JA JUONI

Romaanin päähenkilöt ovat aina keksittyjä, mutta sivuhenkilöinä käytän todella eläneitä ihmisiä, joille kuitenkin joudun usein myös luomaan persoonallisuuden, koska heistä yleensä tiedetään melko vähän. Teen itselleni selostuksen romaanin jokaisesta henkilöstä, ominaisuuksista, ulkonäöstä ja menneisyydestä siihen hetkeen asti, jolloin hän astuu romaaniin.
Päähenkilöitä voi suuressakin romaanissa olla korkeintaan kuusi. Muut henkilöt, joita on kymmeniä, tulevat ja menevät. Kullakin on tehtävänsä joko viemässä tarinaa eteenpäin tai kuvaamassa joko aikaa tai päähenkilöiden luonnetta ja suhtautumista ilmiöihin.
Niin henkilöt kuin juoni saattavat ryhtyä elämään omaa elämäänsä, jolloin kirjailijan on perusteellisesti pohdittava, antaako virran viedä vai pitääkö kiinni ennakkosuunnitelmasta.
Päähenkilöni ovat usein jollakin tavalla poikkeavia omassa ympäristössään. Naisille annan mielelläni jonkin erityistaidon — Vendela lääkitsijä, Blanka haukkametsästäjä, Joanna kanteleensoittaja, Terhen verenseisottaja ja manalankävijä, Judit kauppias, Aure nukuttaja, Constanzia tarinankertoja. Erityistaito auttaa heitä selviämään kovassa maailmassa.

Romaanieni henkilöt eivät ole historian todellisia ihmisiä vaan moderneja yksilöihmisiä. Vaikka pyrin rakentamaan henkilöni arkaaisiksi, keskiaikaisen ihmisen kuvaaminen on mahdotonta. Nykyajan kirjailija ei menneisyyden kollektiivi-ihmistä pysty luomaan eikä lukija häntä vastaanottamaan.
Tähän ongelmaan ei ole kukaan vielä löytänyt ratkaisua, mikäli sen ratkaiseminen yleensä on lainkaan tarpeellista. Keskiajan ihmiseen voi tutustua lukemalla ajan kirjallisuutta, esimerkiksi Tirant Lo Blancia. Se on aika tuskastuttava kokemus.

Minulla on valitettava taipumus suhtautua henkilöihini hyvinkin tunteellisesti. Teokseni ovat yleensä niin laajoja, että niiden suunnittelu, tutkiminen ja kirjoittaminen vie vuosia. Niiden kuluessa henkilöt muodostuvat osaksi jokapäiväistä elämänpiiriä.
Henkilöihin saattaa kiintyä kuin ystäviin. Kaikista henkilöistäni minulle rakkaimmat ovat Tuulihaukan Aure, aurinkoinen sopeutuja, älykäs, käytännöllinen ja lojaali, sekä hänen ristiriitojen repimä veljensä Lyy. Kovasti ikävöin myös Yksisarvisen pääparia Geiriä ja Constanziaa, rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä, jotka mahdottomissakin olosuhteissa kantoivat vastuunsa. Kuinka raskasta onkaan erota ihmisistä, joita rakastaa ja ihailee — romaanin valmistuessa on edessä surutyö kuin ystävän kuollessa.

KOHTAUS KOHTAUKSELTA

Romaanin valmistuminen kestää noin kolme vuotta suunnittelun aloittamisesta oikolukuun. Minulla on työn alla useita aiheita, joista kaikista ei välttämättä tule koskaan mitään.
Kertomus etenee kahdessa kerroksessa: toisaalta historiallisten tapahtumien ja toisaalta henkilöiden välisten suhteiden tasolla. Tasot ovat koko ajan yhteydessä siten, että todelliset tapahtumat vaikuttavat henkilöihin ja jopa kuvitellut henkilöt saattavat vaikuttaa todellisiin tapahtumiin.
Yhdessä nämä kaksi lankaa muodostavat romaanin juonen. Tasapainoista juonta varten joudun toisinaan nopeuttamaan tai hidastamaan historian kulkua.

Sommittelen juonen etukäteen luku luvulta ja kohtaus kohtaukselta aina kertojan näkökulmaa myöten. Siinä vaiheessa valtani on rajaton: synnytän ja surmaan ihmisiä mieleni mukaan. Teen vaihtoehtoisia kohtauksia ja juonenkulkuja, karsin henkilöitä ja luon heitä lisää mikäli tarvitaan.
Tämä vaihe on kovaa työtä. Yhdessä romaanissa saattaa olla puolentoista sataa kohtausta. Sommittelu, johon sisältyy juonen lisäksi henkilöiden rakentaminen, on työn luovin ja samalla onnellisin vaihe.
Joskus on kirjoittaessa tuntunut, että täytän jo tehtyä muottia. Mutta lopulta ei yksikään suunnitelma toteudu alkuperäisenä.

VALTA JA RAKKAUS

Ihmisten käyttäytymismotiivit ovat kaikkina aikoina olleet suunnilleen samat ja riisuttuina aika alkeelliset — ahneus, valta, viha, häpeä, rakkaus, uskollisuus, kosto. Niistä tarinat yleensä rakennetaan, ne koskettavat jokaista kuulijaa ja tarjoavat loputtomia variaatioita.
Valta on aina kiinnostanut minua, ei itsensä vuoksi vaan siksi, mitä se ihmisillä teettää ja kuinka monenlaiseen asuun sen tavoittelu voi pukeutua. Valtaan liittyvät uskollisuus ja petos, niihin viha ja kosto.
Rakkaus, julkiselämässä ainaisesti kakkossijaa pitänyt ”pehmeä arvo”, on yksityisen ihmisen elämässä tärkeimpiä asioita ja panee liikkeelle uskomattomia voimia.

Kirjoitan ajasta, jolloin sekä syntymä että kuolema olivat koko ajan läsnä jokapäiväisessä elämässä. Nykyaikana nämä luonnolliset asiat tuntuvat helposti eksoottisilta, rutosta, nälänhädästä ja sodasta puhumattakaan. Tarinassa ihmiselämän käännekohdat ovat rakennuspuita, seikkailujen ja romantiikan aineksia.
Seikkailut ja romantiikka ovat ihmiskunnan tarinankerronnan kaikkein vanhimpia ja pysyvimpiä aiheita. Useimmat niitä kaipaavat, monet väittävät halveksivansa.
En tiedä, miksi romantiikka olisi jotenkin alhaisempi aihe kuin esimerkiksi erotiikka. Minusta on hauska käsitellä romanttisia aiheita; niihin liittyy huumori ja ilkikuri, yleensä myös onnellinen loppu.
Onnellinen loppu on rajauskysymys. Jo oman hyvän mieleni vuoksi lopetan tarinan kohtaan, jossa kaikki on hyvin. Huomenna voi käydä ilmi, että sankarilla on syyhy. Mutta juuri nyt vallitsee tyytyväisyys ja usko ikuiseen onneen.

HISTORIAN POPULARISOINTI

Minulta kysytään silloin tällöin, kumpi oikein olen, kaunokirjailija vai tietokirjailija. En näe kirjallisuudenlajien välillä ristiriitaa. Minun työssäni toinen tukee toista. Kuitenkin tietokirjoja kirjoittaessani tiedän koko ajan, että tämä on jotakin, mitä teen romaanien välillä. Olen tarinankertoja, joka soveltaa taitoaan tieteen kansantajuistamiseen.
Havainnollinen kuvitus on populääritietokirjan olennainen osa. Nautin kuvien etsimisestä ja kuvatoimituksesta. >
Elämäni onnellisin kesä oli vuonna 1998, jolloin mieheni Kai Linnilä ja minä taitoimme yhdessä massiivista Perhekirjaa valoisassa kesäyössä, istuimme vierekkäin ruudun ääressä, juttelimme hiljaa ja katselimme suuresta ikkunasta rusakonpoikaa loikkimassa lammen rannassa. Se oli maanpäällinen paratiisi: lumoavan mielenkiintoista ja vaikeaa työtä rakkaan ihmisen kera kauneuden keskellä.

MAALLEMUUTTO

Maallemuutto kesällä 1975 oli sattuma ja päähänpisto, kuten muutkin elämäni suuret ratkaisut. Vaistomaisesti olen valinnut oikein; myös maallemuutto oli ehdottoman viisas päätös, vaikka ei sitä silloin ajatellut suurena elämänmuutoksena. Kunhan päästiin pois Helsingistä, joka oli levoton ja 70-luvun poliittisten riitojen myrkyttämä paikka.
Olen paljasjalkainen helsinkiläinen, mutta muistan lapsesta asti kaivanneeni maalle. Viihdymme molemmat suurenmoisesti maaseudulla, muutenhan olisimme muuttaneet takaisin Helsinkiin — ajatus ei ole edes tullut mieleen.

Maallemuuton vuoksi olen pystynyt ylläpitämään kirjoittamisessa kirja ja vuosi -tahtia. Maaseudulla on työtilaa ja työrauhaa, pääkaupungin kulttuuritarjonnasta siilautuu sadan kilometrin ajomatkan läpi vain kaikkein kiinnostavin, etäisyys antaa terveellistä perspektiiviä Helsingin intelligentsijaan ja kaupungin yleiseen tärkeyteen maailmankartalla.
Olen voinut keskittyä tärkeimpään: ajattelemiseen, suunnittelemiseen, tutkimiseen ja kirjoittamiseen. Pitkäjänteisten ja monivaiheisten töitten suunnitteleminen ja toteuttaminen onnistuu minulta vain rauhallisessa ympäristössä.

KIRJAN TULEVAISUUS

Kirja on haudattu niin moneen kertaan viimeisen sadan vuoden kuluessa, että sen kuolema alkaa olla vitsi. En sure lukemisen tulevaisuutta: kirjoja tuotetaan, ostetaan, lainataan ja luetaan nyt enemmän kuin koskaan.
Pessimistiset ajatukset lukemisen lopusta johtunevat siitä, että ennen rajattu, yhtenäinen lukijakunta on hajonnut osayleisöiksi, jotka lukevat kukin mitä mielivät. Tätä yleisöä on enemmän kuin entistä, mutta se käyttäytyy eri tavalla. Koska lukijoita on paljon, kirjallisuuden täytyy antaa heille jotakin sellaista, jota sen modernit kilpailijat eivät pysty antamaan.

Kirjalla on kaksi etua: sitä voi lukea omaan tahtiinsa ja missä tahansa jossa on vähän valoa, ja lukemisessa on pakko käyttää mielikuvitusta. Kirjallisuus on tavallaan keskeneräistä: lukija täydentää kirjailijan tekstin omassa päässään. Lukeminenkin on luomista. Suuri osa ihmisistä nauttii tästä prosessista, vaikka valmistakin olisi saatavilla.
Kirjallisuus tuskin muuttaa maailmaa, mutta se tulkitsee sitä ja samalla auttaa lukijaa säilyttämään mielenterveytensä.

Kaari Utrion kuvaus omasta kirjailijakehityksestään pohjautuu haastatteluun Parnassossa 3/2002. Alkuperäisen haastattelun on tehnyt Joni Pyysalo.

KAUKANA KAVALA MAAILMA – 50-luvun nuoruus

albumi50-52_Mikkeli

LAPSESTA NEIDOKSI

Kun viisikymmenluku alkoi, olin kahdeksanvuotias kansakoululainen Helsingin Kaisaniemen kansakoulussa. Kun tuo toivon vuosikymmen päättyi, oli kahdeksantoistavuotias lukiolainen Helsingin Tyttölukiossa. Olin muuttanut perheeni mukana helsinkiläisestä vuokra-asunnosta omakotitaloon Tapiolaan.
Kahdeksanvuotiaana söin maitoperunaa keittiön pöydän ääressä, kymmenen vuoden kuluttua käytiin joskus jopa ulkona syömässä. Pikkutyttönä ojensin säännöstelykupongin leikattavaksi kaupan tädille. Lukiolaisena seurasin, kuinka maitokauppa, lihakauppa ja siirtomaatavarakauppa muuttuivat valintamyymäläksi.
Kymmenen vuoden aikana isänmaa ja minä kasvoimme, maa taloudellisesti ja minä sekä kokoa että älyä. Henkisesti kasvoin nopeammin kuin isänmaa. Viisikymmenluvun lopulla ilmapiiri oli vielä ahdasmielinen ja sulkeutunut, tuomitseva ja tunkkainen. Mutta moni kaltaiseni oli alkanut epäillä kaksinaismoraalin, tekopyhyyden, käskytyksen ja nöyristelyn maailmaa. Seuraavalla vuosikymmenellä epäily puhkesi kapinaksi, josta käytetään nimitystä kuusikymmenluku.

KOTONA

Perheeni kuului kaupunkilaiseen keskiluokkaan, niin sanottuun parempaan väkeen. Isä puki joka aamu puhtaan valkoisen paidan, lapset pantiin oppikouluun ja kaikessa säästettiin, jotta saatiin oma asunto.
Elämä oli vaatimatonta, perhekeskeistä ja porvarillista, vaikka vanhempieni aatemaailma oli sosialidemokraattinen. Lapsilta odotettiin ennen kaikkea ahkeruutta ja tottelevaisuutta sekä koulumenestystä.
Perheen sisäiset säännöt olivat kristallinkirkkaat. Pyramidin huipulla oli lainlaatija isä, hänen alapuolellaan toimeenpaneva äiti ja pohjalla kiltit lapset. Perheeni oli poikkeava sikäli, että äitini oli työelämässä mukana niin kauan kuin muistan. Kaikkien ystävieni äidit olivat kotirouvia.
Kuri oli tiukka, mutta ei ahdistava, koska se oli itsestään selvä, kaikilla samanlainen. Vanhempia toteltiin ehdottomasti. Kuuliaisuuden hyvettä saarnattiin alati: vanhemmat elättivät lapsensa, ja siitä hyvästä lasten oli oltava nöyriä. Kukaan ei asettanut tätä kyseenalaiseksi. Lapsethan saivat olla kaikesta kiitollisia vanhemmilleen. Paljon käytetty ilmaisu oli: ”Sitten saa tehdä mitä mielii, kun jalat ovat oman pöydän alla”.
Nuorten elämä oli tarkoin säädelty. Velvollisuudet eli läksyt ja kotityöt oli hoidettava ennen kuin saattoi mennä ulos, elokuviin tai ystävien luo. Kotiintuloajat olivat rautaiset, arkisin kello yhdeksän, lauantaisin kello kymmenen. Öitä tai viikonloppuja ei saanut olla poissa muuten kuin aikuisten valvonnassa partioretkillä tai leireillä.
Viikkoraha oli tapa opettaa lapsille taloudenpitoa. Viikkoraha ei ollut palkka kotitöistä, koska kotona auttaminen oli velvollisuus. Säännöllinen pieni summa lapsen omiin tarpeisiin, lähinnä jaffaan, jäätelöön ja elokuviin, kasvatti järkeä rahankäytössä.
Muutenkin lasten tuli ymmärtää suunnitelmallista taloudenpitoa. Omakotitalon osto Tapiolasta oli suuri operaatio, jota lasten piti mahdollisuuksien mukaan tukea. Aina vuoden alussa oli kokous, jolloin isälle piti ilmoittaa sukkia myöten, mitä vaatteita sinä vuonna oli hankittava, ja mihin muuhun menisi rahaa. Äitini opetti minut pitämään tilikirjaa vähän yli kymmenvuotiaana.

TALOUSTYÖ

Viisikymmenluvun puolivälistä lähtien meillä ei ollut enää kotiapulaista, vaan lapset opetettiin selviämään taloustöistä, ”auttamaan äitiä”. Kotitöiden järjestelmä oli hyvin suunniteltu.
Jokaisen oli siivottava oma huoneensa ja hoidettava omat vaatteensa. Kaksi veljeäni ja minä imuroimme ja tiskasimme vuorotellen. Minä panin ruoanvalmistuksen alkuun ennen kuin äiti tuli töistä. Veljeni keittivät iltateen. Minä valmistin sunnuntailounaan. Osallistuin myös pyykin pesuun, mankeloimiseen ja silittämiseen. Kukaan ei ajatellutkaan, että isäni, patriarkallinen hahmo, olisi osallistunut kodinhoitoon.
Äitini, toimittaja, jonka aika oli tiukalla, seurasi Työtehoseuran ja muitten järjestöjen tutkimuksia ja ohjeita taloustöiden rationaalisesta hoitamisesta. Itse tehtiin kaikki, mitä ikinä voitiin vaatteiden ompelusta mehujen keittämiseen, jotta ansaittu raha säästyisi asuntovelan lyhennyksiin.
Velka yritettiin maksaa pois mahdollisimman nopeasti. Ihmisillä oli syvä kammo velkaa kohtaan, eikä sitä haluttu pitää hetkeäkään kauempaa kuin oli aivan pakko. Tapiolassa, jossa asuin vuodesta 1955 lähtien, tilanne oli kaikilla sama: kaikki säästivät asuntoa, elivät vaatimattomasti ja ahkeroivat kuin muurahaiset.
Niissäkin perheissä, joissa äiti oli kotona, tyttöjen oli ilman muuta tehtävä taloustöitä. Kotityöt oli jaettu sukupuolen mukaan naisten ja miesten töihin. Maaseudulla pojilla oli paljon puuhaa mutta kaupunkilaispojat olivat ryhmä, jolla oli ehkä eniten sitä, mitä nykyään nimitetään vapaa-ajaksi. Viisikymmenluvulla ei sellaista käsitettä vielä tunnettu.

KOULUSSA

Koulumaailmassa oli kolme ryhmää, tyttökoululaiset, poikakoululaiset, joita usein nimitettiin lyseolaisiksi, sekä yhteiskoululaiset. Minä oli tyttökoululainen. Helsingissä oli kaksi yliopistoon johtavaa tyttökoulua, Tyttönormaalilyseo sekä Tyttölukio, johon tultiin kahdesta keskikoulusta, Kirkkopuiston Tyttökoulusta ja Kaksoistyttökoulusta.
Kaverit pitivät tyttökoulua kummallisena ilmiönä. Tyttökoululaiset olivat joko leuhkoja tai kanoja. He eivät osanneet suhtautua poikiin luontevasti, mikä saattoi olla tottakin. Minä elin kahden veljen myllytyksessä, jossa suhtautuminen vaihteli äidillisestä taistelevaan.
Tyttökoulua käytiin vuosi enemmän kuin yhteiskoulua. Viimeisenä vuonna Tyttölukion juhlasalissa pidettiin kadettitanssiaiset, ja mikä yhteiskoululaisten mielestä vielä oudompaa, penkinpainajaispäivänä tanhuttiin kansallispuvussa. Minulla oli penkinpainajaisissa vuonna 1962 virolahtelaisemännän juhlapuku, jonka isoäitini äiti oli itse valmistanut. Olin sen kantaja neljännessä polvessa, ja se mahtuu yhä ylleni.
Tyttölukiossa ei ollut teinikuntaa, järjestöä, joka tuolloin yhdisti maan kaikki oppikoululaiset. Se oli todellinen puute silloin ja jälkeenpäin. Teinikortilla pääsi koululaishippoihin, mutta tyttölukiolaiset eivät päässeet. He eivät myöskään oppineet järjestötoimintaa, eikä heille syntynyt sitä koko maan kattavaa ystäväverkostoa, joka monilla aktiivisilla teineillä oli valmiina koulun jälkeen.
Tyttökoulun erinomainen anti oli rauhallinen opiskeluympäristö ja korkea vaatimustaso. Läksyjä oli tavattoman paljon, ja ne myös luettiin. Ulkolukua harrastettiin vielä paljon, ja pistokokeita oli tiheästi.
Kuria ei tarvittu, eikä siitä puhuttu. Oli itsestään selvä, että koulussa käyttäydyttiin hyvin. Kun opettaja tuli luokkaan, kaikki nousivat seisomaan pulpetin viereen ja tervehtivät. Aina lehtorin kysymykseen vastatessa seistiin myös, jotta sekä opettaja että oppilaat kuulivat, mitä sanottiin. Tunnilla puhuttiin vain, kun saatiin lupa. Kenenkään mieleen ei tullut poistua luokasta kesken tunnin. Koulua käytiin kuusi päivää viikossa, kuusi tai seitsemän tuntia päivässä paitsi lauantaisin, jolloin koulu loppui aikaisin, jo kello kolmetoista.
Opettajakunta oli alansa huippua. Kuka tahansa halusi lehtoraatin valtion tyttökoulussa, jossa oli valtion eläke-edut, oppilaat olivat kuuliaisia ja motivoituneita ja läpäisseet jo vaativan pääsytutkinnon. Koulussa tai kadulla vastaan tulevia opettajia tervehdittiin niiaten. Opettajia puhuteltiin lehtoreiksi ja teititeltiin. Lukiossa opettajat teitittelivät oppilaita. Teitittely oli niin luonnollista, että yliopistossakin teititeltiin aluksi.
Tyttökoulun ylimääräinen vuosi mahdollisti yhden lisäkielen opiskelun, kaikkiaan neljä kieltä. Ruotsia luettiin yhdeksän vuotta, englantia kahdeksan. Minä luin lisäksi kuusi vuotta venäjää ja kolme vuotta latinaa. Vaihtoehtoina olivat saksa ja ranska. Kielilinjalla matematiikka oli minimaalista; huippusaavutus sillä alalla oli neliöjuuren laskeminen. Suppea matematiikka aiheutti myöhemmin ongelmia tilastotieteen kurssilla. En ollut ikinä kuullut derivoinnista.
Tyttökoulun erityispiirre oli yhdeksän vuoden musiikinopetus, joka yhteiskouluista ja poikakouluista puuttui. Opettajamme oli säveltäjä Kalervo Tuukkanen, johon koko koulu suhtautui nöyrän kunnioittavasti. Tuukkanen oli kohtelias vanhan ajan herrasmies, joka varmasti kärsi tyttölauman laulaessa kukin ammuvainaan äänellänsä. Opettaja säesti pianolla, ja koko tunti laulettiin sesonkilauluja: syyslaulut, joululaulut, talvilaulut, kevätlaulut. Maakuntalaulut ja eri maiden kansallislaulut sahattiin läpi kerran vuodessa, välillä veisattiin virsiä ja kerran viikossa opiskeltiin musiikinteoriaa ja musiikinhistoriaa. Levysoitinta ei käytetty. Ilman äitini innokasta klassisen musiikin harrastusta säveltäjänerot olisivat jääneet nimiksi ja vuosiluvuiksi.
Tyttökoulun korvaamaton lahja oppilailleen oli selkäytimeen asti painettu hyvä käytös ja itsehillintä. Ladylike oli taikasana. Se loi ympäristöön ja omaan olemukseen arvokkuutta, jolla tiesi selviävänsä tilanteesta kuin tilanteesta. Itsehillintä antoi itsevarmuutta.

ULKONÄKÖ

Viisikymmenluvun nuoret näyttivät aikuisilta. Tämä johtui vaatteista: ei ollut erityistä nuorisomuotia eikä nykyajan valtavaa valmisvaateteollisuutta.
Ei kuljeskeltu kaupoissa katselemassa tavaroita, joita ei paljon ollutkaan ja ne vähätkin tiskin takana. Kauppaan mentiin ostamaan sitä, mitä tarvittiin. Ostosta – vaikkapa kenkiä – varten oli säästetty ehkä kauan. Mitään ei ostettu velaksi. Mihin ei ollut varaa, sitä ei hankittu.
Periminen oli kasvavan ihmisen pukeutumisen alku ja loppu. Vaate tuli jostakin, ja jatkoi matkaa seuraavalle perijälle. Asemani poikavaltaisen perheen ainoana tyttärenä oli hankala. Hameita lukuun ottamatta vaatteitteni tuli olla sellaisia, että nuoremmat veljeni voivat ne periä: berberitakkeja ja läskipohjakenkiä.
Enimmäkseen vaatteet perittiin aikuisilta sukulaisilta. Ne purettiin kappaleiksi. Kangas leikattiin uudelleen kaavojen mukaan ja ommeltiin puvuksi, joka oli pienennetty malli aikuisen puvusta. Meillä kävi kotiompelija kerran pari vuodessa tekemässä äidilleni hameita ja puseroita ja auttamassa minua ompelemaan itselleni. Koulussa opetettiin käsitöitä kuusi vuotta.
Joka tyttö osasi ommella, kutoa ja virkata sekä purkaa kaiken näkemänsä. Valmiita neuleita ei ollut, mutta sitä enemmän purkulankoja ja käsityölehtiä. Purkulangat käärittiin vyyhdelle, pestiin ja kuivattiin ja kerittiin sitten kerälle, josta voitiin kutoa uusi pusero, sukkapari tai kaulahuivi. Villapusero saattoi saada kolme tai neljä eri muotoa ennen kuin langat olivat loppuun kuluneet. Tytöt neuloivat oikeastaan aina; neulepuikko oli kuin käteen kasvanut kuudes sormi. Pyöröpuikko merkitsi edistystä, koska sillä oli kevyempi neuloa kuin pitkillä puikoilla. Pyöröpuikko tuli kauppoihin kun muovi alkoi yleistyä vuosikymmenen lopussa.
Tavallinen kouluasu oli hame, joka oli vekki, kello tai kapea. Kapeaan hameeseen pukeutuminen oli sopivaa vasta viisitoista täyttäneille, siis rippikoulun käyneille. Hameen kera käytettiin kangaspuseroa, joka vaihdettiin kaksi kertaa viikossa. Joka tytön kaapissa piti olla ainakin kaksi valkoista puseroa niin että kaapissa oli puhdas, kun käytetty pantiin pyykkiin.
Keskikoulussa minulla oli koulupuku: siniharmaa liivihame, jonka kanssa sai käyttää minkälaista puseroa halusi, mutta juhlissa valkoista. Koulupuku oli vapaaehtoinen, mutta ylivoimainen enemmistö sitä käytti.
Koulussa ei pitkiä housuja saanut käyttää, paitsi urheilutunneilla, jolloin ne puettiin ylle ennen tuntia ja riisuttiin sen jälkeen. Kotimuotia olivat alaspäin kapenevat, lenkillä jalkapohjan alta kiinni olevat hiihtohousut. Niiden kanssa käytettiin nilkkaan ulottuvia vetoketjullisia talvikenkiä – saapikkaita ei vielä ollut. Muodikkain jalkine oli harmaa kuminen elefanttitossu.
Toivetakki oli hupullinen nappulatakki eli duffeli. Harvalla oli varaa ostaa oikeaa duffelia. Niitä väännettiin äitien vanhoista takeista: lyhennettiin kolmeneljännespituuteen, ommeltiin kaulukseen äidin vanha kettupuuhka markkeeraamaan huppua, jos sellaista ei onnistuttu kasaamaan yli jääneistä helmapalasista.
Nuorten tyttöjen ei sopinut tuhria kasvojaan ihomaaleilla. Nuori ihminen oli kaunis sellaisenaan. Maalaaminen – meikki-sanaa ei vielä tunnettu – leimasi tytön moraalisesti epäilyttäväksi. Ensimmäinen kauneudenhoitoväline oli huulipuikko, joka yleensä ostettiin vanhemmilta salaa. Jos joku uskalsi tulla kouluun ”maalissa”, raivokas voimistelunopettaja kuljetti syntisen pesuhuoneeseen ja hieroi paheen saippualla pois. Samoin poistettiin asetonilla kynsilakka, joka kuului samaan sarjaan huulipunan kanssa. Huulipunan ja ripsivärin käyttö oli sopivaa vasta lukion viimeisellä luokalla, eikä silloinkaan koulussa.

VIATTOMUUDEN AIKA

Kunnon ihminen käyttäytyi häveliäästi. Oli asioita, joista ei puhuttu ääneen eikä kirjoitettu kuin lääketieteellisissä julkaisuissa. Yhdyntä, ehkäisyvälineet, kuukautiset, terveyssiteet olivat olemassa, mutta ne olivat privaatteja asioita, salaperäisyyden verhossa.
Lukiossa kaikki tytöt marssitettiin juhlasaliin. Siellä naislääkäri kertoi elämän tosiasioita miehistä ja naisista, rakkaudesta, raskaudesta ja ehkäisystä. Tyttölukio oli poikkeuksellisen edistyksellinen koulu. Sukupuolivalistukseksi riitti pojille yleensä isojen poikien jutut. Tytöille äiti kertoi kuukautisista ja yhdynnästä jos kertoi. Monelle ensimmäiset kuukautiset tulivat hirveänä järkytyksenä. Moni ehti pitkälle murrosikään tietämättä, miten lapset tehtiin. Sukupuolivalistuksen tarpeellisuudesta kyllä puhuttiin. Vastustajat, erityisesti kirkolliset piirit, arvelivat, että tieto lisäisi irstautta.
Terveyssidemainos nykyiseen tapaan oli mahdoton ajatus. Kuukautiset olivat epämääräisesti häpeällinen asia, josta käytettiin kiertoilmaisuja kuten ”pahat päivät”. Kuukautisten aikana ei koulussa tarvinnut osallistua voimisteluun. Tyttö istui jumppasalin penkillä ja katseli, kuinka luokkatoverit raatoivat lattialla. Istumisen aiheeksi ei kuitenkaan ilmoitettu kuukautisia, vaan esimerkiksi ”luonnollinen syy”. Joissakin kouluissa riitti, kun istuja ilmoitti lakonisesti: ”Istuu”. Laiskurit kokeilivat, kuinka pitkään voi istua ennen kuin jumppamaikka huomaa mitään outoa.
Arvoituksellisella termillä ”kemikalioalan tarvikkeet” tarkoitettiin kondomeja. Niitä myytiin lehti-ilmoituksilla postimyynnissä. Ehkäisypillereitä ei ollut, eikä tytöille muitakaan ehkäisyvälineitä.
Tietämättömyyttä nimitettiin viattomuudeksi. Tietämättömät nuoret tytöt olivat helppo saalis määrätietoiselle viettelijälle. Raskaus oli ilman muuta koulusta erottamisen syy. Monissa oppilaitoksissa jo epäily, että tytöllä ja pojalla oli suhde, johti erottamiseen. Niin sanottuja pakkoavioliittoja solmittiin jokaisen ystäväpiirissä. Abortti oli laiton, hengenvaarallinen toimenpide, johon kuitenkin turvauduttiin, koska avioton raskaus saattoi tuhota kokonaan tytön elämän. Raskaaksitulemisen pelko sääteli tyttöjen elämää ja käyttäytymistä kuusikymmenluvulle asti, jolloin e-pilleri saapui Suomeen.
Poikaystävän kanssa styylattiin, mikä tarkoitti elokuvissakäyntiä ja pussaamista kotiovella, kunhan oli jonkin aikaa seurusteltu. Kunnon poika ei houkutellut tyttöä syntiin. Viimeinen vastuu oli kuitenkin aina tytön. Nykytapainen yhdessä asuminen ei tullut kysymykseen.

HUVIT

Mitään nuorisokulttuuria ei ollut ennen kuin lähellä viisikymmenluvun puoliväliä. Nuoret olivat nuoria kuten aina, mutta nuoriso ei ollut yhtenäinen ryhmä, saati että sitä olisi pidetty taloudellisesti merkittävänä kuluttajana. Eihän kenelläkään ollut rahaa.
Amerikkalaisesta teenagerista muovautui sopivasti teini-ikäinen, olihan Teiniliitto sen ikäisten yhdysside. Teini-ikäisiksi tultiin kolmetoistavuotiaina.
Elokuva Rock around the Clock ja Elvis Presley olivat pienen kaupunkilaispiirin harrastuksia. Kaupungeissa oltiin lättähattuja ja villamyssymissejä. Valtaosa Suomen nuorisosta tanssi lavoilla Olavi Virran musiikin tahdissa ja hymisi Johnny Guitaria suomeksi.
Koululaisten ei sopinut käydä yleisissä tansseissa lavoilla eikä muuallakaan. He pitivät kotihippoja, joissa soitettiin amerikkalaisia ja brittiläisiä levyjä. Arvonsa tunteva kaupunkilaiskoululainen ei koskenut suomalaiseen levyyn ennen kuin Brita Koivunen ja Pirkko Mannola toivat uuden, modernin sävyn suomalaiseen iskelmämusiikkiin.
Elokuvissa käytiin todella paljon, pari kolme kertaa viikossa – televisio oli vasta tulossa; siellä näytettiin mustavalkoista Rin-Tin-Tiniä eikä se voinut kilpailla leffojen kanssa. Viisikymmenluku oli suurten amerikkalaisten spektaakkeleiden aikaa. Italialaiset elokuvat olivat myös suosittuja, samoin brittikomediat. Hollywoodin asema filmiteollisuudessa ei ollut niin ehdoton kuin nykyään.
Filmitähtiä ihailtiin ja heistä luettiin Elokuva-Aitasta ja Ajan Sävelestä. Näitä lehtiä ei sivistyneistöperheessä suvaittu, vaan niihin piti tutustua salaa ystävättärien kotona.
Jokaisella piti olla oma suosikki. Minä ihailin Romy Schneideria ja Jean Simmonsia sekä David Niveniä ja Jack Hawkinsia. Keikailijat tiputtelivat sellaisia nimiä kuin Anna Magnani, Sir Laurence Olivier ja Jean Gabin.
Vähäinen vapaa-aika kului kuitenkin pääasiassa lukemiseen. Koko ystäväpiiri luki paljon, enimmäkseen nuorisoromaaneja, joiden katsottiin sopivan koululaisille. Tietokirjoja ahmittiin ehkä vielä enemmän kuin romaaneja. Erityisesti matkakirjat olivat nuorison suosiossa; kaipuu kaukomaille oli kiihkeä, eikä sitä vielä tyydytetty televisiodokumenteilla, saati matkustamisella.
Viisikymmenluvun keskiluokkaisen nuorison maailma oli rajattu, suojeltu ja turvallinen. Samalla se oli ahdas, tietämätön ja suvaitsematon. Sen keskipisteet olivat perhe ja koulu. Se oli yksinkertaisten syitten ja seurausten maailma: jos olet kiltti, ahkera ja menestyt koulussa, pääset Yliopistoon ja sinusta tulee opettaja tai virkamies. Mitä muuta olisi voinut toivoa nuori, jonka lapsuus oli kulunut pula-ajan puutteessa?
Viisikymmenluku päättyi ällistyttävään ylellisyyteen: sunnuntai-iltaisin saatiin iltateen ja voileivän sijasta keitettyjä nakkeja.

TAPIOLASSA 50-LUVULLA

NUORUUS TAPIOLASSA

Muutin Tapiolaan perheeni kanssa Uuden vuoden päivänä 1955. Täytin sinä vuonna kolmetoista. Ensin asuimme rivitalossa Kontiontiellä, sitten Mäntyviidalla omakotitalossa. Koko ajan maksoimme suurta asuntovelkaa.

TAPIOLAN JENGI

Viisikymmenluvun loppuvuodet, murrosikäni, kuuluin Tapiolan jengiin. Ydinjengissä kokoontui kymmenisen poikaa ja viitisen tyttöä, koululaisia kaikki, osa ruotsinkielisistä perheistä. Jengin ympärillä pyöri runsaasti muuta nuorisoa. Jengillä oli taisteleva suhde Laajalahden jengiin.
Kotikuri oli kaikilla tiukka. Kotiintuloaika oli arkisin puoli yhdeksältä, lauantaisin kymmeneltä. Ulos pääsi vasta kun oli tehnyt läksyt. Alkoholia ei käyttänyt kukaan. Huumeista ei tiedetty mitään.

ILTAHUVIT

Tavallisena iltana lähdettiin Mäntyviidalta hiljalleen kävelemään Menninkäisentietä. Tapiola oli niin vähäinen, että sen ehti kiertää useamman kerran joka ilta. Menninkäisentieltä edettiin Kimmeltielle ja sitä kautta palattiin Mäntyviidalle.
Pojat kulkivat tyttöjen jäljessä ja puhuivat vitsikkäitä, tytöt kikattivat. Joku kampasi pitkää vaaleaa tukkaansa koko ajan kulkiessaan. Minulla oli yleensä remminjatkona koira, suunnaton newfoundlandilainen, joka toimi ulkoilun syynä. Kierroksen jälkeen roikuttiin Kino Tapiolan edessä katsomassa, keitä menee leffaan. Jos jollakin oli rahaa, mentiin baariin ja ostettiin pullo keltaista jaffaa kymmenen hengen pöytään.

JUNIS

Tavallisesti kuitenkin jengi valui Junikseen. Menninkäisentien kerrostalojen ja rivitalojen välistä johti polku synkkään metsään kohti suurta hiekkakuoppaa. Junis oli vanha puinen junan tavaravaunu keskellä Hiekkistä. Sen paikalle rakennettiin myöhemmin Tapiolan keskusallas suihkulähteineen ja uimahalleineen.
Juniksessa paleltiin, nenät valuivat ja yhteinen kassa laskettiin. Joskus saatiin kokoon niin paljon, että voitiin ostaa Boston-aski. Yleensä rahat eivät riittäneet, mutta baarissa myytiin savukkeita yksitellen huimaan hintaan. Kahden tai kolmen savukkeen saalis jaettiin kierrättämällä tupakkaa piirissä, jokainen imaisi kuin rauhanpiipusta ja antoi seuraavalle. Keuhkosyövästä ei kukaan ollut kuullut.

KÖYHÄ PAREMPI VÄKI

Aamuisin ajettiin kouluun Helsinkiin täpötäydessä bussissa, jossa ensi vuodet kulki maalaiseen tapaan rahastaja. Koulussa virnisteltiin, että tapiolalaiset olivat rikkaita ihmisiä, ”parempaa väkeä”.
Mikään ei voinut olla kauempana minun kokemuksestani. Kaikki maksoivat asuntolainojaan, kenelläkään ei ollut rahaa, nuorilla kaikkein vähiten. Ompelin omat vaatteeni tätieni vanhoista, ja niin tekivät muutkin. Ystäväyhteisössä Tapiolan nuoret olivat silmiinpistävän rahattomia, koska asuivat hienossa ja kalliissa paikassa.

50-LUVUN TYTTÖKOULULAINEN

Astuin ensi kerran Helsingin Tyttölukion pihan puolen ovesta ala-aulaan syyskuun ensimmäisenä. päivänä 1959. Takana oli kuusi vuotta keskikoulua Helsingin Kaksoistyttökoulussa. Äitini oli Kotkan Tipulan tyttöjä, ja hänen mielestään ainoan tyttären paikka oli ilman muuta tyttökoulussa. Tuohon aikaan ei vanhemmille väitetty vastaan edes murrosiässä.

PIKKU AIKUISET

Lukioon meno oli itsestään selvää, sillä tarkoitukseni oli jatkaa yliopistoon opiskelemaan historiaa. Ammatinvalinta- tai työllistymisongelmia en osannut edes ajatella. Kaltaisillani ylemmän keskiluokan lapsilla oli vankka usko siihen, että koulutus vie eteenpäin elämässä
Lukio oli jonkinlainen lapsuuden ja aikuisuuden välitila. Monet koulutoverit lopettivat opiskelun keskikoulusta ja menivät töihin. He muuttuivat aikuisiksi, joku meni naimisiinkin. Vaikka lukiolaiset olivat keskikoululaisten yläpuolella, maailmanjärjestyksessä he kuitenkin olivat vain koulutyttöjä
Koululaisuudestaan huolimatta nuoret neidit näyttivät pikku aikuisilta, mikä johtui aikuisten vaatteista. Varsinaista nuorisomuotia, saati valtavaa valmisvaateteollisuutta, ei ollut olemassa. Kaupoissa ei kuljeskeltu katselemassa tavaroita, vaan kauppaan mentiin ostamaan jotakin, mitä varten oli kauan säästetty vähiä rahoja. Velaksi ei hankittu mitään; velkaantuminen johti väistämättä taivasosuuden menettämiseen. Jos toiveisiin ei ollut varaa, jäätiin ilman.
Jokainen osasi ommella sen verran, että vanhemmilta perityistä vaatteista pystyi väkertämään muodikastakin vaatetta. Onnistuin ompelemaan talvitakin kaulukseen äidin vanhasta kettupuuhkasta reunuksen, joka etäisesti muistutti naistenlehti Viuhkassa nähdyn duffelitakin huppua. Tavallinen kouluasu oli hame, pusero ja villatakki. Pitkiä housuja ei koulussa käytetty muuten kuin urheilutunneilla.

KURI JA KAPINA

Oppilaat olivat lapsen asemassa vaikka näyttivät aikuisilta. Kaikilla oli kotiintuloajat: meidän perheessä arki-iltaisin yhdeksältä, lauantaisin kymmeneltä. Kuri kotona oli tiukka, vanhempia toteltiin, usein hammasta purren mutta kuitenkin. Lapsille ja nuorille teroitettiin kotona ja koulussa loputonta kiitollisuudenvelkaa vanhemmille. Se tuli maksaa tottelevaisuudella ja kovalla työllä. Keskiluokan nuorten elämä oli perhekeskeistä, poroporvarillista, mutta myös turvallista, säännöllistä ja ennakoitavaa.
Tyttölukio noudatti kotien tiukkaa ja vaativaa linjaa. Koulussa käyttäydyttiin hyvin: noustiin seisomaan ja tervehdittiin, kun opettaja tuli luokkaan. Kysymykseen vastatessa noustiin ylös, niin että kaikki kuulivat mitä sanottiin. Vastaantulevaa opettajaa tervehdittiin niiaamalla. Opettajia tietenkin teititeltiin, ja he teitittelivät oppilaita. Teitittely oli niin luonnollista nuortenkin kesken, että yliopistossa teititeltiin vielä 1960-luvun alussa.
Kurista ei edes puhuttu, tuskin sitä kummemmin tarvittiinkaan, sillä oppilaista oli jo kotona koulittu kilttejä, tottelevaisia tyttöjä. Jotkut nitistettiin niin nöyriksi, etteivät he koskaan elämässään löytäneet omaa tahtoaan. Yleisesti kapinahenki kuitenkin ilmeni pyrkimyksessä esiintyä mahdollisimman aikuisena.
Kapinan merkkinä seitsemän tyttöä marssi Kluuvikadun Fazerille, koska kaupunkitarina kertoi, että siellä ei kysytty henkilöllisyystodistusta; alle 21-vuotiaathan eivät saaneet alkoholia kaupasta eivätkä ravintolasta. Lukiolaistytöt yrittivät näyttää ikivanhoilta opiskelijoilta. Kehittyneimmän näköinen pantiin tilaamaan pullo punaviiniä seitsemään henkeen, enempään ei ollut varaa. Tilkkasta juodessa odotimme poliisin tai opettajan pomppaavan Fazerin tiskin takaa ja raahaavan meidät vankilaan.

OIKEUS OPISKELLA MUSIIKKIA

Tyttölukion luokka oli pieni, noin 35 oppilasta. Keskikoulun luokkaan oli tungettu 40 tyttöä, kansakoulun 43. Lukiossa opiskeleminen oli harvojen etuoikeus, mistä seikasta oppilaita ahkerasti muistutettiin sekä kotona että koulussa.
Tyttölukion erinomaisena antina on pidettävä rauhallista opiskeluympäristöä ja erittäin kovaa vaatimustasoa. Kieltenopetus oli omaa luokkaansa, kuuluihan tyttökoulun opetusohjelmaan yksi ylimääräinen kieli. Minun outo yhdistelmäni: ruotsi, englanti, venäjä, latina sopi vain historiantutkijalle. Läksyjä oli paljon, ja ulkolukuun turvauduttiin tuolloin vielä varsinkin kieltenopetuksessa.
Tyttökoulun erityispiirre oli musiikinopetus, kaksi viikkotuntia. Kaikissa lukioissa ei musiikkia opetettu lainkaan. Yleensä koko tunti laulettiin opettajan säestäessä pianolla. Kouluvuosi aloitettiin syyslauluilla, joita seurasivat joululaulut, talvilaulut, ja sitten loman lupauksena kevätlaulut. Siinä ohessa sahattiin läpi maakuntalaulut ja Euroopan maiden kansallislaulut sekä Suuri ja mahtava Neuvostoliitto ja Tähtilippu. Välillä veisattiin virsiä. Jokunen tunti opeteltiin musiikinteoriaa ja musiikinhistoriaa.
Musiikinopettajana toimi säveltäjä Kalervo Tuukkanen, joka varmasti kärsi kauheasti, kun tyttölauma, kukin ammuvainaan äänellänsä, antoi kaikua Lehti puusta variseepi tai Tuuli hiljaa henkäilee. Säveltäjä, sanomattoman kunnioituksen kohde, ei koskaan itse laulanut.

ARVOKKUUDEN PERUSKURSSI

Opiskelu oli niin määräävä asia, ettei Tyttölukiossa ollut edes teinikuntaa eikä muitakaan kerhoja kuoroa lukuun ottamatta. Jälkeenpäin ajatellen tämä oli perusteellisen opetusohjelman suuri puute, sillä tytöt eivät oppineet järjestötoimintaa eikä heille syntynyt sitä jopa koko maan kattavaa ystäväverkostoa, joka monilla teinijohtajilla oli valmiina koulun jälkeen.
Kaverit pitivät tyttökoulua kummallisena ilmiönä. Tyttökoululaisten arveltiin olevan joko leuhkoja friiduja tai kikattavia kanoja, jotka eivät osanneet suhtautua poikiin, mikä joskus näytti olevan tottakin. Minulle poikaoppia tuli kotitarpeiksi omissa nurkissa kahdelta lähes ikäiseltäni veljeltä.
Tyttölukiossa vietettiin joka vuosi viimeisellä luokalla kadettitanssiaisia, ja mikä vielä oudompaa, penkinpainajaispäivänä tanhuttiin kansallispuvuissa. Tällainen meno tuntui muinaiselta modernilla 50-luvulla.
Tyttökoulun korvaamaton lahja oli koko elämässä tuntuva selkäytimeen asti painettu hyvä käytös ja itsehillintä. Se loi ympäristöön ja omaan olemukseen tiettyä arvokkuutta ja itsevarmuutta. Sen avulla tiesi tulevansa toimeen tilanteessa kuin tilanteessa.
Kaikki eivät kokeneet tyttökoulua siedettäväksi paikaksi. Moni muistaa Tyttölukion suorastaan musertavana, kurin ankarana, oppimisvaatimukset liian kovina. Joskus jutellessani entisten koulutoverien kanssa ihmettelen, puhummeko samasta laitoksesta.
Viihtyminen saattaa olla myös luonnekysymys. Koko kouluajan tunsin itseni ulkopuoliseksi, niin kuin asiat eivät oikeastaan koskettaisi minua. Seurasin elämää kuin elokuvaa. Ulkopuolisuus ei aiheuttanut ahdistusta. Pikemminkin se antoi vapauden tunteen.

YLIOPISTOSSA 60-LUVULLA

Keskikouluni, Helsingin Kaksoistyttökoulu, sijaitsi Helsingin Yliopiston nykyisen hallintorakennuksen kohdalla Hallituskadun ja Fabianinkadun kulmassa. Olin nähnyt luokkahuoneeni ikkunasta Porthanian nousevan paikalle, jossa ekaluokkalaisena olin tallustellut lohduttoman tuntuisten vanhojen puutalojen ohi. Ja kun koulun päätyttyä tepsuttelin koulupuvussani jenkkikassini kanssa ulos koulupihan porttikäytävästä, suoraan edessäni oli päärakennuksen uuden osan kunnioitettava ovirivistö.
Alusta alkaen minulle oli selvää, että minä kuulun noiden ovien tuolle puolen. Juuri siellä, yliopistossa, minun tietoa ahnehtiva mieleni saisi vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

OPPIMISEN ALKEET

Syksyllä 1962 istuin Porthanian suuressa luentosalissa ensimmäistä päivääni historian opiskelijana. Päällimmäinen tunteeni silloin oli suunnaton huojennus: viimeinkin saisin varistaa muististani kaiken epäolennaisen kuten logaritmit, Lissabonin väkiluvun ja eideettiset kuvat. Saisin keskittyä siihen, mitä olin kaivannut vuosikaudet: keskiajan historiaan.
Olin valmistautunut keskiajan opintoihin niin huolellisesti kuin koulutyttö voi. Olin lukenut koulussa latinaa ja venäjää. Ymmärrykseni mukaan Suomen historiaa ei voinut tutkia ilman näiden kielten taitoa. Venäjänkieleni oli muinaista, Pushkinin ja Gogolin venäjää, koska opettaja oli muinainen. Latina oli klassista, mutta arvelin piankin oppivani sen perusteella munkkilatinan. Paleografian opetustahan pursuaisi tietysti yliopiston joka nurkasta.
Latinaa opetettiin aloittelijoille keskiviikkoaamuisin kello kahdeksan Linkomiehen keskiyön messussa. Edistyneempi latinanopetus oli klassista. Paleografiaa ei opettanut kukaan. Ja sitten niskaani jysähti Niitemaan Baltian historian tentti, koeteltu keino saada haavemieliset fuksit ymmärtämään elämän tosiasiat.
Proseminaarissa sain aiheekseni itsenäisen Suomen ensimmäiset diplomaatit. Järkyttyneenä moisesta väärinkäsityksestä en pystynyt produsoimaan mitään kelvollista. Ystävällinen assistentti katseli epäonnistumistani läpi sormien. Assistentin nimi oli Päiviö Tommila. Hänen äitinsä oli ollut matematiikan opettajani lukiossa. Olin surkea matematiikassa: hallitsin hädin tuskin kaksi laskutapaa. Arvelin lehtorin kertoneen assistenttipojalleen, ettei minun suhteeni kannattanut odottaa mitään.
Niin se sitten jatkui: aineita ja esitelmiä kaikista maailman aiheista alkaen Shakespearen maailmankuvasta aina Islannin, Fär-saarten ja Jan Mayenin asemaan toisen maailmansodan aikana.
Se oli hyvää ja terveellistä oppia. Maailmankatsomus ei synny siitä, että tietää vähästä paljon. Se syntyy siitä, että tietää paljosta jotakin ja osaa järjestää tiedon päässään. Historia ei riittänyt: oli luettava valtio-oppia ja kansantaloutta, jopa painajaismaista tilastotiedettä ja tylsää kasvatus- ja opetusoppia.
Ammattikirjoittajana olen lähes viikoittain siunannut sitä pakkoa, jolla opiskelijat pantiin syventymään mielenkiinnottomiin aiheisiin. Oli opittava tekemään hyvin vastenmielinenkin työ.

KUOHUVA 60-LUKU

Suurin osa aikaani meni määrätietoiseen opiskeluun; olihan minun jossakin vaiheessa oltava kypsä aloittamaan todellinen elämä, keskiajan tutkiminen. Vaatimaton tarkoitukseni oli tulla tiedenaiseksi ja tehdä Suomen keskiajan perustutkimus. Valtionarkiston ja Yliopiston kirjaston loukoissakaan en kuitenkaan voinut välttyä huomaamasta, että ympärilläni tapahtui jotakin, mikä ei ollut suoranaisessa yhteydessä munkkilatinankielisiin kronikoihin.
Olin melko varhain ryhtynyt opiskelemaan myös kirkkohistoriaa teologisessa tiedekunnassa. Eurooppalaista menneisyyttä, erityisesti keskiaikaa, ei voinut ymmärtää ilman kirkkohistoriaa. 60-luvun alkuvuosina teologisessa tiedekunnassa riehui ankara oppiriita. Vastakkain olivat tiililäläiset ja muut. Aihe jäi uskonnottomalle vierailijalle aivan oudoksi.
En yleensäkään ymmärtänyt, mitä tekemistä kirkkohistorialla, tieteellä, oli uskonnollisessa yhteisössä. Vielä omituisemmalta koko “tiedekunta” tuntui sinä aamuna, jolloin juuri ennen Kauko Pirisen luentoa muuan tuleva pappismies piti aamurukouksen. Sen sisältö oli harras pyyntö, että Herra opettaisi meitä tuomitsemaan syntiset.
Siitä tuomitsemisesta olikin suhteellisen helppoa siirtyä kuuntelemaan saarnoja historian ja valtio-opin puolelle. Opiskelutoverini olivat nimittäin keksineet uudelleen hehkulampun: yksi toisensa jälkeen tuli käännyttämään minua vasemmistolaiseksi.
Aatteellisen sosialidemokraattisen kodin kasvattina minusta oli vallan mielenkiintoista nauttia opetusta asioissa, jotka olivat olleet perheessämme itsestäänselvyyksiä niin kauan kuin muistin.
Elin kuohuvaa 60-lukua, vaikka en sitä itse ymmärtänyt: meillä oli jo hehkulamppu kotona. Pyysin kuppilassa kerran muuatta valistajaani selittämään maapallon ilmastonmuutosten ja marxilaisen talousteorian yhteyden. Siitä ymmärrettiin, että minä kuuluin moroneihin, joilla ei
ollut edellytyksiä syvälliseen ajatteluun.

TIEDE ON TIEDE JA TAIDE ON TAIDE

Suunnilleen Suuren Valaistuksen aikoihin pääsin viimeinkin täydellisesti keskittymään kuuden vuosisadan takaisiin asioihin. Minun olisi pitänyt olla jakamattoman onnellinen. Mutta Sinuhen tapaan olin oppinut kysymään miksi, ja astunut vielä askelen pitemälle: kysyin miksi ei.
Miksi ei tutkittu tavallisten ihmisten elämää? Miksi ei tutkittu infrastruktuurien kehitystä? Miksi ei kukaan puhunut mitään annalisteista? Miksi ei piitattu naispuolisen ihmiskunnan menneisyydestä? Jos kerran lähdettiin siitä, että lapsuus vaikuttaa ratkaisevasti nykyihmisen käyttäytymiseen, miksi se ei vaikuttanut menneisyydessä? Miksi asiaa ei tutkittu? Ja niin edelleen loputtomasti kysymyksiä, joihin kaikkiin on tänä päivänä vastattu, mutta joita ei edes lausuttu ääneen neljäkymmentä vuotta sitten.
Yleisen ja kotimaisen historian pro graduja tehdessäni olin havainnut itsessäni erään ominaisuuden, jonka aisoissa pitäminen kävi yhä vaikeammaksi. Minulla oli mielikuvitus, valtava, hillitön, kuriton mielikuvitus. Tiukoissa faktoissa pysytteleminen oli kärsimystä: faktojen takaa tungeksivat elävät ihmiset, halusivat huomiota, vaikersivat vaivojaan, huusivat vääryyksiään, kertoivat tarinoitaan.
Yliopisto ei pitänyt mielikuvituksesta. Yliopisto halusi faktoja, mitä pikkuisempia, merkityksettömämpiä, yhdentekevämpiä, sitä parempi. Tiede on tiede, ja taide on taide; ei kohtaa ne toisiaan, ei ainakaan Helsingin Yliopiston historian laitoksella.
Koska yliopisto ei voinut olla väärässä, minä olin. Ei ollut muuta neuvoa kuin jättää jäähyväiset. Yliopisto ei toki huomannut minun lähtöäni. Mutta minä ja mielikuvitukseni poistuimme publiikista haikein mielin. Oli hylättävä viisitoista vuotta hellitty tulevaisuudenkuva. Yliopisto sopi siihen kuvaan, minä en.
Mutta sainpa erinomaiset eväät kirjoittajan uralle: Eino Jutikkalan opetuksen, että talonpoika on Euroopan jalusta. Matti Lauerman muistutuksen, että huolto voittaa sodan. Helge Pohjolan-Pirhosen lempeän humanistisen huomautuksen, että eurooppalaisuus tarkoittaa yhteistä kulttuuripohjaa. Ja Jaakko Suolahden lauseen: “Historiallisen romaanin ei tarvitse olla todennäköinen kunhan se on mahdollinen”.

ESIKOISTA KATSELLESSA

KARTANONHERRA

Lokakuisena päivänä neljä vuosikymmentä sitten sain käteeni painotuoreen esikoisteokseni. Sinä päivänä, 11.10.1968, kohtaloni määräytyi. Olin kahdenkymmenenkuuden, enkä ymmärtänyt merkittävää tapahtuneen.
Kirja oli paksu, melkein 400 sivua. Se oli tuohon aikaan poikkeuksellisen laaja romaani. Olin halunnut tehdä siitä houkuttelevan, samanlaisen kuin edellisten vuosien historiallisen huippumenestyksen Angelikan. Ranskalaisen Angelikan sidos oli kirkkaansininen, minun kirjani oli vihreä. Kansikuvan punatukkainen kaunotar oli meikattu 60-luvun tyyliin, silmärajaus oli voimakkaan musta ja tekoripset lepattivat siipinä ohimoilla.
Kirjan ulkoasuun olin tyytyväinen. Mutta nimi kaiversi mieltä.
Loistavasta Hornista oli kustannustalon myllyssä jauhautunut Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Se toi mieleen 1800-luvun balladin tai Katariinan ja Munkkiniemen kreivin. 1500-luvun renessanssiylimykselle se antoi sopimattoman rahvaanomaisen kaiun. Ja olin aika ihastunut päähenkilööni. Klaus Kristerinpoika Horn oli kunnioitettava herra, oppinut, älykäs, uskollinen ja aikaansa nähden humaani ihminen. Hän olisi ansainnut nimensä kirjan kanteen.
Uusi nimi möisi hyvin, kustannusherrat vakuuttivat. Ja koska tämän kirjan tarkoitus oli tuottaa historian lehtorin vuosipalkka, nielin Kartanonherran. Ei olisi pitänyt: joudun raahaamaan esikoisteokseni häpeää hautaan asti. Mutta nuori historian maisteri ei aavistanut, että vihreäkantinen kirja oli uran alku.

TAG BORT

Kustantajani Tammi, jonka suojissa olin elänyt syntymästäni, ymmärsi kultajyvän kun sellaisen löysi. Kartanonherraan uhrattiin poikkeuksellisen paljon mainosmarkkoja, sen ympärille rakennettiin libristeille myyntikilpailu ja somistajille ikkunakilpailu.
Markkinointiosaston kirjeet kirjakaupoille olisivat hyytäneet kaunosielun veren, jos olisivat silmiin sattuneet:
”Nyt se sitten on tapahtunut. En malta olla kirjoittamatta Teille, sillä olemme todistamassa merkittävää hetkeä: suomalainen historiallinen best-seller on syntynyt, Kartanonherra ja kaunis Kirstin on valmis. – Tämä värikäs romaani on lähtöisin Kaari Utrion siroista käsistä – ja on vaikea sanoa, kumpi on viehättävämpi, kirjan tekijä vaiko hänen sankarittarensa punatukkainen villikko Kirstin. – Kartanonherra ja kaunis Kirstin on hyvä kirja, jota on helppo myydä. Siksi sen iskulausekin on yksinkertainen ja selkeä: Se on niin hyvä kirja, sen paremmaksi ei tule, vie pois – Tag bort.”
Kustantajan ponnistukset palkittiin. Tuohon aikaan oli tapana ilmoittaa lehtimainoksissa painosluvut. Kolmas painos ja 13. tuhat! Tulossa 4. painos ja 17. tuhat! Tammen menevät kirjat – ottakaa omanne – 19. tuhat!
Tammen käytävillä Helsingin Lintulahdenkadulla tapasi vain iloisia kasvoja. Iloinen olin itsekin. Olin arvellut kirjan menestyvän kohtalaisesti, mutta yli kymmenentuhannen myynti oli satumainen! Sain historian lehtorin palkan kaksinkertaisena. Työkin oli pelkkää iloa.

PUNAHILKKA METSÄTIELLÄ

Julkisuudelle en uhrannut ajatustakaan. Kun ensimmäinen toimittaja soitti ja pyysi haastattelua, hälytin naapurin rouvan apuun. Kahdestaan siivosimme talon lattiasta kattoon kuin ennen joulua. Pullaa leivottiin pataljoonalle
Viattomana kuin Punahilkka metsätiellä lörpöttelin lehdistölle kaikki asiani. Oli helppo haastateltava: avoin, utelias ja innostunut. Kirjoittaminen oli kustantajan tyttärelle luonnollista, se oli kivaa, ja siitä sai vielä rahaakin.
Kirjallisessa kodissa kasvaneena tiesin toki, että oikea kirjoittaminen oli tuskallista taistelua, ja kirjailijan kohtalo oli kuolla keuhkotautiin. Mutta minähän en ollut kirjailija vaan tavallinen ihminen. Siksi minun oli helppo jutella toimittajille.
Luonani kävivät enimmäkseen naistenlehdet. Toimittajat olivat yleensä kaltaisiani nuoria, koulutettuja naisia. Puhuimme kodista ja lapsista saman verran kuin kirjallisuudesta. Tulin hyvin toimeen heidän kanssaan. He olivat samassa kategoriassa kuin minä: naisille kirjoittavia naisia.
Neljäkymmentä vuotta sitten herrakansa ei ottanut vakavasti heitä kuten ei minuakaan. Mutta vaikutusvaltamme oli lopulta arvaamattoman suuri.

PAKSUT SILMÄLASITt

Esikoiskirjailija kutsuttiin juttelemaan kirjastaan yhteen jos toiseenkin kirjastoon ja kulttuuritaloon. Kustantaja kuljetti yleisön eteen eri puolille Suomea.
Aluksi pelkäsin esiintymistä tolkuttomasti; minulla ei ollut käsitystä laudaturseminaaria suuremmasta kuulijakunnasta. En ollut koskaan puhunut julkisesti. Nyt jouduin tuon tuosta astumaan lavalle neljänsadan ihmisen odottavaan hiljaisuuteen.
Tunsin itseni toivottomaksi. Oli pieni ja ruma, minulla oli paksut silmälasit ja typerät vaatteet, ja suustani tulisi vain pihinää. Mitkään kirjailijanurani myöhemmät koettelemukset eivät olleet niin sietämättömiä kuin nuo kokemattoman nuoren ihmisen kauhunhetket ypöyksin valojen loisteessa.
Vielä tänä päivänä säälin häntä, ja toisaalta ihailen sitä sitkeää rohkeutta, jolla joka kerta voitin paniikin ja tein sen, mitä minulta odotettiin: puhuin selkeästi, olin hauska ja sain ihmiset kuuntelemaan.
Sain ensimmäisen lukijakirjeeni. Se tuli Lohjalta ja oli allekirjoitettu Kunnioittavasti. Olin niin liikuttunut, että liimasin kirjeen leikekansiooni. Joku tuiki tuntematon ihminen aikoi pitää esitelmän minun kirjastani. Olin pitänyt joukoittain kirjallisuusesitelmiä, ja nyt olin itse sellaisen kohde!

ISÄNI BULVAANI

Suvulla ja ystävillä oli sanansa sanottavana. Herrasmies kirjamaailman huipulta arveli tahdikkaasti, että isäni, emeritus-kustantaja, varmaan häpesi kirjoittamistani. Toinen kertoi kaikkien tietävän, että isäni oikeastaan kirjoitti teokseni. Tuskin tohelo nuori nainen pystyisi rakentamaan myyntimenestyksiä, siihen tarvittiin kokenut käsi. Minua käytettiin bulvaanina, ja kaiketi sain siitä puuhasta jonkin osuuden.
Puhelin soi. Veljeni, luonnontieteilijä, oli lukenut kirjan.
– Sudet olet ainakin kuvannut päin mäntyä. Eivät ne metsästä myrskyssä eivätkä missään tapauksessa ulvo metsästäessään. Yliopistolla on yksi mies, joka tietää niistä kaiken. Sen nimi on Pulliainen. Soita sille.
Siten opin pyytämään apua viisaammilta. Luonnontieteet olivat humanistin heikko kohta; vuosien mittaan olen soitellut yhdelle jos toisellekin lintumiehelle ja kukkatieteilijälle.

MORAALIKYSYMYS

Lapsuudenkodissa olin tottunut lukemaan kirjallisuusarvosteluja. Kartanonherraa kirjoittaessa mieleeni ei juolahtanut, että tämäkin esitys joutuisi aikanaan kriitikon pöydälle. Tiesin, mitä kirjallisuus oli; ahmin kirjoja väsymättä sen jälkeen kun seitsenvuotiaana sain silmälasit. En pitänyt Kartanonherraa kirjallisuutena; ilmoitin joka ikisessä haastattelussa, että tämä tarina on rahan vuoksi tehtyä viihdettä, jota ei ole tarkoituskaan ottaa vakavasti.
Puolueellinen ja tarkoituksenmukainen muisti on taipuvainen luomaan myyttejä, joista pitää sitkeästi kiinni, kunnes ne kumoutuvat eittämättömiin faktoihin. Muuan kymmenien vuosien ikäinen myytti mielessäni on arvostelijoiden nihkeä suhtautuminen esikoisteokseeni.
Historioitsijana ja järjestelmällisenä ihmisenä olen kerännyt laajan leikekokoelman kirjailija Kaari Utrion vaiheista. Lehtileikkeen liimattuani en sitä katso ennen kuin tulee tarve. Esikoisen julkaiseminen kirjallisena kuriositeettina pakotti avaamaan ensimmäisen leikekansion ensimmäiset sivut.
Elämys oli odottamattoman voimakas, järkyttäväkin.
Kolmen vuosikymmenen takainen maailma tuntuu huvittavan naivilta ja kieli viehättävän vanhanaikaiselta. Leikkeitten lukijaa ahdistaa kuitenkin kriitikon tarve säätää ja määrätä, mitä kirjailija saa kirjoittaa, mitä ei. Läpi paistaa halveksunta yleisöä kohtaan, joka tyhmyyttään lukee myyntimenestyksiä. Kirjailijan aiheenvalinta oli moraalikysymys jo syksyllä 1968. Se oli hyvää vauhtia matkalla myös poliittiseksi kysymykseksi.
Mutta myytti huonoista arvosteluista oli pakko syöstä suohon monen muun myytin seuraksi. Ankaratkin kriitikot osoittivat ymmärtämystä nuorelle esikoiskirjailijalle. Teos oli värikäs, sujuva, aistillinen, monipuolinen, mehevä, vyöryttelevä, humoristinen, lajissaan pätevä, helppolukuinen, mielenkiintoinen, harvinainen ja eksoottinen ilmestys.
Kirjailijan sielu on aina vereslihalla kun kirja ilmestyy. Jokainen kosketus, helläkin, sattuu. Muutoin ei voi selittää jokasyksyistä ilmiötä: kirjailijaa, joka itkua tihrustellen lukee kiittävää kritiikkiä, työntää sen äkkiä silmistään ja muistaa haukkumiset iän kaiken.

HELLYTTÄVÄ JUTTU

Kolmen vuosikymmenen jälkeen omaa teosta lukee kuin vieraan kirjoittamaa. Virheet ja kömpelyydet paistavat silmiin. Aikakauteen sopimattomat puheet ja tunteet ärsyttävät. Monisanainen vuolaus kismittää. Peninkulman mittaiset lauseet naurattavat. Henkilöpaljous hengästyttää. Luvutkin ovat minkä mittaisia sattuu.
Ensi nyrpistelyn jälkeen kuitenkin tunnistaa villin kerronnan ilon, hurmoksen, joka ei ole koskaan kuollut. Näen rakkauteni suuriin, dramaattisiin tapahtumiin ja mahtaviin joukkokohtauksiin. Erotan aidon tarinankertojan kyvyn luoda elämää suurempi kertomus.
Romaanissa tunteet kuohuvat, mutta niin ne kuohuivat kirjailijassakin, ja myrskyävät yhä edelleen. Kirjoittamisen intohimo ei kai katoa koskaan. Ehkä se on rakkautta kuolemaan asti.
Marraskuussa 1968 pakinoitsijanimimerkki 008 kirjoitti Anna-lehdessä: ”Hän lupaa enemmänkin: jos jaksaa, niin kirjoittaa vaikka viisikin kirjaa. Sitten hän voi vetäytyä tutkijan ja tieteentekijän kammioon – jos enää malttaa.”

KUSTANTAJA JA MINÄ

KIRJOJEN TYTÄR

Ensimmäisenä muistan kustantajastani Tammesta Fennian talon leveät portaat ja punaisen maton. Ylellinen matto teki sodanjälkeisessä puutteen maailmassa pikkutyttöön suuremman vaikutuksen kuin kirjat.
Kirjoja oli kotonakin joka paikka täynnä, kellertäviä pölyisiä kimpaleita, joita ei säännöllinen pyyhkiminen kirkastanut. Joulupaketeistakin löytyi aina vain kirjoja. Kustantajan kuusen alla pehmeä paketti oli iloinen yllätys. Mutta punainen matto oli vain siellä missä isä kustansi yhä lisää kirjoja.
Kirjojen maailma jakautui kahtia. Kunniallisen maailman kansoittivat hyvät kirjat. Niitä piti lukea velvollisuudentuntoisesti, sillä ne kuuluivat sivistykseen. Kustantajan tytär oli sivistynyt ihminen.
Mutta oli myös viettelevä alamaailma, jossa roskakirjallisuus piti säädytöntä peliään. Ajanvieteromaaneja kuten Tarzania tai Aina vain Amberia lukivat ihmisparat, joilla ei ollut tietoa paremmasta. En minä, jolle maailman tietoaarre oli tarjolla kun kätensä hyllyyn ojensi. Kielletyn hedelmän huuma iskostui kuitenkin sieluuni.

KIRJA KOTONA

Jotkut kirjat aiheuttivat epämiellyttäviä soittoja meille kotiin ja yleisen hämmentyneen tunnelman. Tällaisia merkkiteoksia olivat Yrjö Leinon muistelmat, Arvo Poika Tuomisen Sirpin ja vasaran tie ja Kremlin kellot. Sitä kautta sai vähäinen koulutyttökin kosketuksen maailmanpolitiikkaan.
Toisenlainen merkkitapaus oli Keltaisen Kirjaston alku. Se oli niin perin juurin erilaista kirjallisuutta kuin kaikki siihenastiset Sillanpäät, että jokainen uusi kirja oli juhlaa. Paitsi, että muistan joihinkin liittyneen ihmeellistä mutinaa. Richard Hughesin Rajumyrsky Jamaikassa aiheutti epämääräisen kysymyksen, että onkohan se sopivaa luettavaa. Rajumyrsky onkin raju tarina.
Kustantajan tyttären elämä eteni sillä tavalla kirjasta kirjaan. Ensin Pelle pieni sotkanpoika, sitten Anna, ystäväni ja Ivan Denisovitshin päivä. Angelika ja Autotekniikan käsikirja kustansivat opiskeluni.

PAINOKONEIDEN JYLY

Olin elänyt neljännesvuosisadan Tammen kanssa kun kannoin sinne ensimmäisen käsikirjoitukseni, tuttuun Hämeentien taloon. Siellä ei ollut punaista mattoa portaissa, mutta sitäkin vaikuttavampi oli suurten painokoneiden tahdikas jyly, joka huojutti rakennusta kuin tuuli suurta puuta.
Myydessäni jouluisin Tammen kustantamia Angelikoja Kallion Kirjakeskuksessa mietiskelin, että tuollaisen minä kirjoitan, jos en muuta hauskaa keksi. Tammen Angelika – epäilemättä ajanvietettä – oli kunniallinen, koska seikkaileva kaunotar kustansi Keltaista kirjaston kuluja kuten tyhmänpuoleisen naisihmisen sopikin.
Koko elämänsä kirjojen keskellä viettänyt ihminen piti romaanin julkaisemista luonnollisena tapana ansaita rahapulassa.

KOHTALON KAMMARI

Sinä keväänä 1968 isäni jäi eläkkeelle, ja Jarl Hellemann siirtyi toimitusjohtajaksi. Matti Suurpää otti hoiviinsa Tammen kirjailijat. Olin uusin ja vähäisin – kaiketi myös vaivattomin. Tiesin, mitä talossa tehtiin ja miten. Tunsin henkilökunnan varaston Viktoriaa myöten.
Kun syntyy kustantamoon, on niin sisällä, että on ulkopuolella. En ymmärtänyt aikoihin kirjailijoiden monimutkaista suhdetta kustantajaan. Tallustelin kustannustoimittajan kohtalon kammariin kuin mihin tahansa huoneeseen.
Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, miten syvä luottamussuhde kirjailijan ja kustannustoimittajan välillä parhaimmillaan vallitsee. Hyvä kustannustoimittaja on solidaarinen ja rohkaiseva ja rehellinen kriitikko, joka ei anna kirjailijansa mokata itseään.
Kustannustoimittajan huoneessa on aina olkapää, jota vasten nyyhkiä jos on tarvis. Harvassa ammatissa ihmisellä on sellaista etua kuin on luotettu kustannustoimittaja. Minun kohdalleni tämä onni sattui.

KUSTANNUSTOIMITTAJA

Matti Suurpää ymmärsi epätaiteellisen luonteeni. Romaaneistani ei ollut puhuttavaa. Mikään ei voinut olla kauempana tarinatulvastani kuin Matin 50-lukulainen modernismi. Parin kolmen teoksen jälkeen ei omalla alallani ollut opettajaa.
Matti luotti pian kunniallisiin aikeisiini: en aikonut ujuttaa tekstiin siveyttä loukkaavia kohtia, joiden vuoksi kirjapainon johtajaa olisi uhannut haaste. Käsikirjoitukseni vaelsivat vuosittain tottelevaisesti Matin pöydän kautta painoon ja kirjakauppaan.
Molemmat ymmärsimme tehtävämme Tammessa. Matti hoiti oikeita kirjailijoita ja antoi minun tehdä rauhassani työni, jonka joka tapauksessa osasin paremmin kuin hän.
Se oli suotuisa suhde: kiintymystäni Mattiin eivät sumentaneet kiistat tyyleistä, teemoista tai henkilöistä. Matin elämää eivät häirinneet identiteettikriisini – en onnistunut hankkimaan sellaista edes silloin, kun ne olivat suurinta muotia 1970-luvun alkupuolella. Oheiset kuvat kertovat niin sanotusta miljoonajuhlasta vuodelta 1981. Juhlaa vietettiin, kun miljoonan myydyn kirjan raja oli ylitetty. Keskikuvassa Matti Suurpää, alakuvassa Tammen uusi toimitusjohtaja Olli Arrakoski ja eläkkeelle jäävä toimitusjohtaja Jarl Hellemann. Kuvat / Tammi.

PROSAISTIN LOUNAS

Kirjailija-kustantaja -suhteen kohokohdat olivat pari kolme kertaa vuodessa mässäjäiset jossakin pääkaupungin paremmassa ravintolassa. Niitä nimitettiin tyylikkäästi lounastapaamisiksi.
Kai Linnilä on jalostanut käytännön kokemuksen teoriaksi, jonka mukaan lyyrikot ovat intohimoisen kiinnostuneita ruoasta kun taas pitkän proosan tekijät tuskin tietävät, mitä suuhunsa panevat. Olen elävä todiste teorian pätevyydestä; syön hengenpitimiksi milloin muistan, ja vaikka kylmää kaurapuuroa.
Matti-lounailla olin hetken lyyrikko. Alkupalat, pääruoka ja jälkiruoka tilattiin harkiten. Matti valitsi viinin – pitkän proosan puurtajan karu arki ulottuu myös juomiin: kunhan on prosenttia.
Maallisen nautinnon huipensi keskustelu, joka oli itse asiassa häikäilemätöntä juoruilua tyylikkäässä muodossa; Italian renessanssihovien Ariostot olisivat sitä kadehtineet. Somerniemeläinen maalaismaatuška, joka ei lukenut edes iltapäivälehtiä, sai nauttia polite worldin elämästä Matin sarkastisen seulan siivilöimän ekstraktin. Kuin olisi ulkomailla käynyt!

TUKEA ILMAN HOLHOUSTA

Kasvoin aikuiseksi kirjailijaksi ihan itse. Siitä on kiittäminen Mattia, joka oivalsi normaalin kustannusvirkailijan työn teosteni kimpussa ensin toivottomaksi ja sitten tarpeettomaksi. Voiko parin vuosikymmenen suhteelta parempaa pyytää: tukea, mutta ei ylemmyyttä, rohkaisua mutta ei holhoamista?
Matti lähti Tammesta virkaan, jossa hänen ensi kerran piti miettiä, kuka maksaa painolaskun. Aikuinen kirjailija tunsi hellää myötätuntoa (muistaakohan se arvonlisäveron?) ja haikeaa kaipausta. Ajat hyrskysivät muutosta, ja pieni ihmisensiru takertuu aina mielellään vanhaan ja tuttuun.

PUNAPÄÄOMASTA SINIKELTAISEEN

Tammi on nyt toinen kuin se kustantaja, johon synnyin 1942 ja johon esikoiskirjailijana tulin vuonna 1968.
Irrottautuminen osuustoimintaliikkeen napanuorasta alkoi, kun talo muutti työväenliikkeen pyhiltä paikoilta Hämeentieltä suomalaisen kustannusmaailman tyyssijoille Kamppiin. Henkiset velat katsottiin kuitatuiksi, kun punapääoma petti uskollisensa. Viimeinen riuhtaisu nosti kärsivän kustantamon erilaisten konkurssien kuohuista 90-luvun puolivälissä.
Tammen hallituksen viimeisessä kokouksessa istuin vastapäätä Untamo Utrion muotokuvaa. Isäni oli aloittamassa, minä olin lopettamassa. Ei ole enää osuusliikkeeseen sitoutunutta kustantamoa, eikä osuusliikettäkään. Eihän se ilonpäivä ollut.
Suomalaisen työväenliikkeen julkaisufoorumi siirtyi ruotsalaisen kulttuuripääoman liikelaitokseksi. Tammen kirjailijoita on jopa säälitelty, kun me raukat joudutaan tahkoamaan rahaa ruotsalaisille.
Monet suomalaiset yritykset on viime vuosina ostettu ulkomaiseen omistukseen ja työnnetty lihamyllystä läpi. Tammella oli onnea. Tammen osti vanha arvokas kustannusliike, joka ei pilkkonut sitä, vaan haluaa jatkaa kustannustoimintaa.

KATEDRAALISTA PÖRSSIKSI

Kustannustalojen on sanottu olevan pörssin ja katedraalin välimuoto. Tänä päivänä paino on pörssin puolella. Kirjabisneksen täytyy suorittaa silmittömästi pysyäkseen mukana kilpailussa uusien tieto- ja viihdytysvälineitten kanssa.
Hyvin kirja-ala on kilpailussa pärjännyt, varsinkin jos ottaa huomioon, että alan taloudelliset resurssit eivät ole lähelläkään kilpailijoiden vastaavia
Kovan kilpailun myötä myös kirjailija on erilaisessa tilanteessa kuin koskaan ennen. Kirjalla on hiljainen ääni. Kirjallisuus on yhden ihmisen puhetta toiselle ihmiselle. Nykyhälyssä kirja on kuiskaus.

ESIINTYVÄ TAITEILIJA

Paradoksaalista on, että saadakseen äänensä kuuluville kirjailijan on lähes pakko olla myös esiintyvä taiteilija. Harvalla jos kellään on minkäänlaista esiintymiskoulutusta.
Joskus tuntuu siltä, että kirjailijan pitää tuotteistaa itsensä tiedotusvälineitä ja yleisöä varten, jotta häntä kuunneltaisiin.
Harva jaksaa koko ajan huutaa kovemmin kuin kaikki muut. Se on väsyttävää, kun rakkain ja oikea työ on kirjoittaminen.
Mutta joskus kuiskauskin kuuluu, ja kuiskaus on ehdottomasti vaikuttavampi kuin huuto, koska sitä kaikkien on kuunneltava tarkkaan

NUORUUS LYHYT, VANHUUS PITKÄ

Tammen elinaikana ihmisen elinikä on pidentynyt huimasti. Kirjan elinikä on vastaavasti lyhentynyt. Tällä tarkoitan kuitenkin vain kirjan elämää kirjakaupoissa.
Vuonna 2002 vastasin muun muassa kahden koululaisen kirjeeseen. Molemmat tekivät äidinkielen esitelmää minun kirjastani. Tytöt olivat viidentoista ja seitsemäntoista ikäisiä.
Nuoremman tytön esitelmän aihe oli romaani nimeltä Isabella, joka ilmestyi vuonna 1988. Romaanista ei silloin ollut uusintapainosta, joten kirjan täytyy fyysisestikin olla 15 vuotta vanha. Teos painettiin samana vuonna kuin sen lukija syntyi.
Toinen teos oli romaani Aatelisneito, porvaristyttö vuodelta 1974. Kohta 30-vuotiaasta kirjasta otettiin viimeinen pokkaripainos vuonna 1989. Siis nuoret ihmiset lukevat ikivanhoja kirjoja äidin tai mummin hyllystä.
Tämä on vain esimerkki siitä, että kirjan pikakierto painosta kaupan kautta lukijalle on vain yksi pieni osa kirjan elämää.
Kirjailijalle tuottaa ääretöntä tyydytystä ajatella, että kirjaa luetaan vuosia, ehkä vuosikymmeniä sen jälkeen, kun käsikirjoitus on sopimuksen mukaan luovutettu, eli lapsi työnnetty kylmään maailmaan selviämään miten taitaa.

TAMMEN TAIDETTA

Kirjahyllyssäni on pieni teos nimeltä Tammen taidetta. Se on Tammen henkilökunnan lahja isälleni hänen täyttäessään 40 vuotta keväällä 1945.
Tähän on sidottu Tammen kustantamien kirjojen kansikuvia. Esipuheen ja onnittelut Kolhoosi-Tammen puolesta on allekirjoittanut Taito Otava. Viimeiselle aukeamalle on joku tekstannut ikään kuin viime hetkessä: Myös kirjapainon ja sitomon onnittelut.
Kirja sisältää muun muassa seuraavat kannet: Ivar Lo-Johansson: Hän oli vain äiti, Pekka Peitsi: Tässä sitä ollaan, John Steinbeck: Vihan hedelmät sekä Arvo Turtiainen: Laulu kiven ja raudan ympyrästä
Kokoelma on vaikuttava, varsinkin kun ajattelee, minkälaisena aikana nämä kirjat on kustannettu ja luettu, vuodesta 1943-1945, sodan, pulan ja sensuurin keskellä.

VAPAAMIELISESSÄ HENGESSÄ

Kokoelman välissä on lehtinen Mikä on Tammi? vuodelta 1948. Lehdessä on kuva kirjallisen osaston ulkomaisen kirjallisuuden hoitajasta, toimittaja Jarl Hellemannista.
Lehtisessä kerrotaan yhtiön tarkoitus: Tammen tehtävänä on kustantaa hyvää koti- ja ulkomaista kauno-, tieto-, ammatti-, ajanviete-, nuorison- ja lastenkirjallisuutta täysin puolueettomassa, vapaamielisessä hengessä. Yhtiön toiminnan tarkoituksena on kansansivistyksen kaikinpuolinen kohottaminen.
Tarkoituspykälä pätee tänä päivänäkin minkä tahansa kustannusyhtiön toimintaan: ”Puolueettomassa, vapaamielisessä hengessä ja kansansivistyksen kohottamiseksi”. Ei ole mitään hävettävää kuuden vuosikymmenen takaisessa vaalilauseessa.

MYÖTÄ- JA VASTOINKÄYMISISSÄ

Tammen kuutena vuosikymmenenä aika on siis muuttunut, mutta kirjallisuus pysyy. Käsikirjoitukset kiertävät yhä toimittajien pöydillä.
Kirjailijat tarvitsevat yhä kustantajaa, ja kustantaja tarvitsee kirjailijoita. Me olemme yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä, ja aika usein meidät vasta kuolema erottaa.

Artikkeli perustuu esseeseen Matti Suurpään 60-vuotisjuhlakirjassa 1997
sekä esitelmään Kustannus Oy Tammen 60-vuotisjuhlassa Helsingissä
10.9.2000.

70-LUVUN MUISTOT

SUHTAUTUMINEN 70-LUKUUN

Suurin osa siitä, mitä 70-luvusta on sanottu, on jälkiviisautta. Tämä koskee tietenkin myös itseäni. Inhosin Kekkosta ja Neuvostoliittoa niin syvästi, että tunne vaikuttaa edelleenkin ajatteluuni.
Suhtautuminen ei ole erityisen kehuttava ominaisuus historiantutkijalle, jonka pitäisi kyetä objektiiviseen ajatteluun. Siksi onkin parasta, että 70-lukua tutkivat nuoret tutkijat, joita ajan myrskyt eivät enää kosketa. Tosin arvelen, että he joutuvat kantamaan vanhempiensa taakkoja.

HENKILÖKOHTAISTA JÄLKIVIISAUTTA

Niinpä se, mitä minä nyt kirjoitan, on myös jälkiviisautta. Siksi pyrin esittämään asiat yksityiseltä kannalta, miten minä ne näin. En ollenkaan etsi yleispätevyyttä tai objektiivisuutta, sillä sellaiseen en pysty. En kirjoita sellaisista asioista, jotka jokainen voi lukea Mitä-Missä-Milloin -kirjasta.
Yksi yleispätevä asia on sanottava: jo se tunnemyrsky, jolla ihmiset suhtautuvat 70-lukuun vielä vuosikymmeniä myöhemmin, osoittaa, miten latautunutta ja erityislaatuista aikaa se oli.

OMA TILANTEENI

Olen syntynyt 1942. Vuosikymmenellä elin siis 30 ja 40 ikävuosien välistä aikaa. Tämä on ihmiselämässä yleensä voimallista aikaa. Innokkuutta riittää eikä kyniikka ole vielä iskenyt.
Olin siis nuori mutta jo opintoni päättänyt (v. 67 Hgin Yliopistosta). Minulla on meneillään ura. Kirjoillani oli suomalaisittain suuri suosio, ja 73 sain valtionpalkinnon. Olin sen verran vakiintunut kirjailija kuin tässä ammatissa voi vakiintunut olla.
70-luvun alussa erosin ja muutin asumaan avoliittoon nykyisen mieheni kanssa. Tuolloin avoliitto-sanaa vasta tapailtiin. Yhdessä asuminen oli paheksuttavaa, mutta taiteilijalta se siedettiin. Normaali sanonta oli susipari.
Että julkisuuden henkilö voi tehdä näin 70-luvun joutumatta kuitenkaan ostrakismin kohteeksi osoittaa mikä muutos oli suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtunut. Kymmenen vuotta aikaisemmin minut olisi kivitetty perhearvojen tuhoajana ja nuorison turmelijana. Tosin sanaa arvot ei vielä käytetty.
Suuri seksuaalinen vallankumoushan oli tapahtunut 60-luvulla. Eikä kukaan silloin osannut vielä kuvitella, kuinka suuri se oli. Seksuaalisen vallankumouksen ydinhän ei ollut yksilön vapaus vaan ehkäisypilleri.

UUSI ELÄMÄ 60-LUVUN VAPAUTUMISEN JÄLKEEN

60-luvun lopulla tapahtui valtava henkinen vapautuminen. Ajattelu ennen 60-lukua oli tunkkaista, ahdasmielistä, tekopyhää ja kaksinaismoraalista. Käsitykseni mukaan 70-luvun alkupuoli oli pitkälti sopeutumista uuteen maailmaan, tavallaan 60-luvun jatketta.
Luultavasti suurin osa suomalaista yhteiskuntaa eli vielä 70-luvulla maalaiskristillisessä kirkonkylässä. Uskonnon tai kirkon merkitys oli suuri ja kontrollia harjoittivat naapurit. Nykyään kontrollia harjoittavat julkinen valta ja liike-elämä ja luullaan, että se on jotakin ihan uutta. Niin ei suinkaan ole.
Uusi vapaamielinen ajattelu purskahti esiin suurimmissa kaupungeissa. Maalaisyhteiskuntakin joutui valtavaan liikkeeseen, kun 60-70-lukujen taitteen Suuri Muutto sinkosi satoja tuhansia (400 000) ihmistä Ruotsiin ja 70-luvun alussa imaisi neljäsosan heistä takaisin lähinnä kaupunkeihin.
Palaavat ihmiset olivat sitten nähneet muutakin kuin Pölhönperän ja toivat mukanaan uusia ajatuksia ja vaatimuksia. Syntyi hirveä myllerrys.

MAAILMANLOPUN VARJOSSA

Koko 70-luvulle antoi leimansa ambivalentti elämänasenne: silloin vallitsi yhtä aikaa sekä pessimismi että optimismi. Ydinsodan uhka oli ihan realistinen, ja se oli jokaisen tiedossa.
Me elimme aivan tosissamme maailmanlopun varjossa, vähän kuin Asterix, joka tietää, että joskus taivas putoaa, mutta ei toivottavasti vielä tänään eikä huomenna.
Pelko ei ollut mitenkään mielikuvituksen tuotetta. 70-luvulla esimerkiksi Neuvostoliitto teki useita maanalaisia ydinkokeita. Ranska laukaisi neljä ydinpommia ilmakehässä. Kirjallisuus, televisio ja radio suolsivat dramaattista ja dokumentaarista faktaa ja fiktiota ydinuhasta, ydintalvesta ja elämän häviämisestä maapallolla. Se oli asia, joka oli aina läsnä.
Ydintuhon arveltiin tulevan ennemminkin sattumalta tai vahingossa kuin tahallisen toiminnan seurauksena. Se juuri teki asiasta niin toivottoman ja kohtalonomaisen.
Ahdistusta lisäsi vaatimus, että meidän tavallisten ihmisten pitäisi jotenkin pystyä estämään uhkaava katastrofi. Niin kuin me olisimme olleet jotenkin vastuussa siitä, että vanhat äijät, Nixonit ja Brezhnevit, värkkäsivät näitä kuolemankoneitaan.
Käytännön elämään ydintuhon pelko vaikutti lähinnä siten, että pienille lapsille piti pystyä jotenkin selittämään tämä asia. Nelivuotiaan mielestä oli aivan turha opetella solmimaan kengännauhoja, koska kohta me kaikki kuitenkin kuollaan.

OPTIMISMI

Maailmanlopun tiedostamisen vastakohtana sitten kuitenkin pienessä ja aika sulkeutuneessa Suomessa vallitsi varsin optimistinen tunnelma. Tämä oli yleinen elämännäkemys 50-luvun alusta lähtien aina 90-luvun lamaan asti.
Tosiasia oli, että sodanjälkeinen Suomi oli niin köyhä ja niin takapajuinen, että meillä ei oikeastaan voinut olla suuntaa muualle kuin ylöspäin.
70-luvulla tämä yhteiskunnallinen optimismi johti peruskoulun luomiseen. Pidän peruskoulua tärkeimpänä asia joka loppujen lopuksi 70-luvusta on jäänyt.
Pohjoismainen vankkumaton usko koulutuksen voimaan huipentui ajatukseen, että kaikille kansalaisille voidaan ja pitää antaa koulutus, jonka siihen asti olivat saaneet keskikoulun käyneet, siis ne, jotka olivat pyrkineet ja päässeet oppikouluun. Ilman tätä valtavaa henkistä ja taloudellista ponnistusta ei Suomen nykyinen menestys olisi ollut mahdollinen.

VAURASTUMINEN

Toinen tekijä, joka vaikutti yleiseen optimismiin oli tietenkin raha. 70-luvun alkupuolella yleinen vaurastuminen alkoi todella näkyä. Sitä voisi kuvata yhdellä elämän alueella seuraavasti.
50-luvulla minä ompelin itse kaikki vaatteeni. Mitään ei ostettu, mitä pystyttiin itse tekemään. Kotini oli ylempää keskiluokkaa, hyvin toimeentulevaa. Äitini teetti vaatteensa yksityisompelijalla.
60-luvulla jo ostettiin ainakin muotivaatteet. Mutta tuskin kukaan villapuseroa haki kaupasta, kun sellaisen jokainen osasi itsekin kutoa. Vanhemmat kävivät ulkomailla Torremolinoksessa ja äiti toi minulle piikkikorkoiset kengät. Ne olivat yleisen kateuden kohde.
70-luvulla ei sitten enää vain pysytelty hengissä ja hankittu jotain ylellistä joskus. 70-luvulla valmisvaateteollisuus valloitti suomalaisen maiseman. Silloin iskivät täydellä voimalla farkut ja minihameet. Myös merkkivaatteet marssivat esiin. Suomalaisilla oli varaa ostaa kaikki vaatteensa.
Mutta silti: 76 syntyneen lapsen vaatteet ompelin itse. Se oli normaalia: nekin, jotka eivät ommelleet aikuisten vaatteita, tekivät niitä kyllä lapsille.

KONEET

Erityisen ihana muisto minulla on kyllä ihan eri ylellisyyksistä: 70-luku näki kotitalouskoneitten suuren invaasion.
Taloudenhoito oli itsestään selvästi naisten asia. Kuviteltiin, jokainen tyttövauva synnynnäisesti kuuraa ja kokkaa ja pesee pyykkiä. Minä inhosin sitä. Olen aina vihannut taloustyötä. Olen hankkinut jokaisen järkevän vekottimen heti kun mahdollista.
Automaattipesukoneen hankin ihan 60-luvun lopulla. Muistan vielä mainoksenkin, jossa kaunis nainen istui tuolissa ja luki kirjaa samaan aikaan kun UPO-pesukone jauhoi perheen pyykkiä. Ennen pestiin pulsaattorikoneella tai käytiin pyykkituvassa.
Toinen jumalainen masiina oli tiskikone. Sellaisen ostin vuonna 72, heti paikalla kun niitä tuli myyntiin. Putkimiehet eivät osanneet edes asentaa sitä. Hankin kaikki kotitalouskoneet omilla tuloillani.
Koneet hankittiin usein osamaksulla kun ensin oli säästetty jokin summa. Niitä pidettiin ylellisyytenä, veltostuttavina laiskureiden kapistuksina. Joskus silloin valtion kassakriisin takia säädettiin rahan keräämiseksi erityinen ylellisyysvero. Tämä vero oli myös pyykinpesukoneilla.

SUOMI JA NEUVOSTOLIITTO

Mainitsin jo aluksi, että 70-luku oli ambivalentti vuosikymmen, joka tasapainoili vaurastumisen ja ydintuhon välimailla. Tämä koski koko maailmaa, mutta Suomella oli sitten vielä ihan oma ambivalenssinsa.
Se koski tietenkin Neuvostoliittoa, jonka varjo lankeSI 70-luvun ylle ehkä suurempana kuin se todellisuudessa olikaan. Suomettuminen, finlandizierung, oli sana, jota alettiin tuolloin käyttää tilanteesta, jossa suomalaiset omaehtoisesti sensuroivat itseään, ummistivat silmänsä tosiasioilta, ennakoivat Neuvostoliiton tarpeita ja imartelivat karkeasti naapuria.
Tämä käytöshän ei johtunut rakkaudesta vaan pelosta. Pelon syy saattoi olla kuviteltukin, mutta pelko oli todellinen. Oltiin kuitenkin tekemisissä paranoidisen imperialistisen suurvallan kanssa, jossa ei ollut vapaata lehdistöä eikä demokratiaa.
Pokkurointi oli hengissäselviämiskeino, jota on vaikea tänä päivänä kritisoida. Ikävintä asiassa tietenkin oli että niin kuin aina tällaisissa tilanteissa, maassa oli myös viides kolonna.

SAIRAS ELIITTI

Tilanne oli kauhea ja stressaava koko suomalaiselle yhteiskunnalle, nimenomaan sen yläkerrokselle. Kaikkien vaikuttajien odotettiin noudattavan ns. liturgiaa, eli vakuuttavan ystävyyttä, yhteistyöhalua ja luottamusta Neuvostoliittoon.
Äärimmäisen harva todella uskoi näihin vakuutteluihin. Mutta jos epäilyksensä ilmaisi ääneen, joutui todella kauas yhteiskunnan marginaaliin. Toisinajattelijoita ei pantu mielisairaalaan kuten Neuvostoliitossa, mutta heihin suhtauduttiin niin kuin mielisairaisiin.
Tamminiemessä istui seniili presidentti, jonka hovin kautta ihmisille jaettiin piiskaa tai ruusuja. Poikkeava mielipide tai pelkästään avoimuus saattoi tuhota virkamiehen tai poliitikon uran.
Minä olin pieni ihminen, jolla ei ollut eliitin kanssa muuta tekemistä kuin kiinnostunut seuraaminen. Mutta pieni ihminenkin ymmärsi kyllä, että valheen valtakunnassa eletään.

OMIEN PETOS

Suomettuminen käsitti toisenkin puolen, joka kukki pahan kukkia erityisesti 70-luvulla. Pelkoa käytettiin hyväksi sisäpolitiikassa, eli vastustaja pyrittiin nitistämään niin sanotulla Moskovan kortilla. Tätä korttia käytti erityisesti silloinen Maalaisliitto, jolla Urho Kekkosen vuoksi oli erityissuhde Neuvostoliittoon.
Suomalainen poliitikko saattoi pyytää vieraan vallan vakoojaa vaikuttamaan vaikkapa omaan valintaansa tai jonkin asian tai edun saavuttamiseen tai kilpailijan tuhoamiseen. Tällaisessa menettelyssä ero valtiopetokseen oli hiuksenhieno jos sitä lainkaan on.
Näin demoralisoivassa ilmapiirissä jouduttiin elämään, ja juuri se tekee tuon ajan tarkastelun niin kipeäksi. Ei vieraan uhka vaan omien petos.

TAISTOLAISET

Paljon on puhuttu taistolaisista. Yleisemmin heitä nimitettiin stalinisteiksi tai änkyröiksi. Jotta ymmärretään, mistä puhutaan, seuraavassa pikakatsaus ajan poliittiseen jakoon:
Vuoden 1968 Tshekkoslovakian miehitys synnytti hajaannuksen Suomen kommunistisessa puolueessa. Aluksi kaikki tuomitsivat tankkien vyöryn Prahaan. Myöhemmin kovat kommunistit Taisto Sinisalon johdolla ryhtyivät myötäilemään Neuvostoliittoa. Kova linja edusti maanalaisen kommunismin perillisiä, joiden erityiset tukipaikat olivat Kotka ja Turku. Kun kerran sille tielle oli lähdetty, niin sittenhän Neuvostoliitto ei voinut tehdä mitään väärää.
Vasemmisto jakautui seuraavalla tavalla (oikeistolla ei ollut poliittista merkitystä): demarit, SKDL, kommunistit, stalinistit.
Stalinistit olivat kommunistisen puolueen äärisiipi. Myös Neuvostoliiton Kommunistinen Puolue NKP oli ristiriitainen. Turku-Leningrad –yhteydet ja Neuvostoliiton konsulaatti Turussa hämmensivät uskoviakin.
Neuvostoliiton Kommunistista Puoluetta häiritsi Euroopassa vallan saanut ns. eurokommunismi, joka ei enää identifioitunut neuvostoproletariaattiin. Siksi se kiristi otettaan Suomesta, johon eurokommunismi ei levinnyt.
Suomen kommunistinen puolue oli hajaantunut, käytännössä revennyt, mutta sitä ei voitu tunnustaa. Sisäinen riita oli verisen vakava ja vaikutti paljon näiden muutaman kymmenen tuhannen ihmisen ulkopuolelle.

VALLANKUMOUSROMANTIIKKA

Taistolaisten joukkoihin liittyi paljon näkyviä suomalaisia taiteilijoita, monet siirtyivät niihin sosialidemokraateista. Tiedonantaja-lehden lisäksi ilmestyi Kulttuurivihkot, joka pani suomalaista kulttuurielämää järjestykseen.
Joukko oli itse asiassa pieni, mutta se piti suhteessa kovaa ääntä näkyvillä paikoilla kuten TV:ssä ja radiossa. Ei pidä kuvitella, että tässä olisi ollut kysymyksessä joukko kirkassilmäisiä 18-vuotiaita. Nämä olivat aikuisia ihmisiä, minun ikäisiäni, 30-40 välillä. Moni ajoi omaa etuaan yhtä kiivaasti kuin sosialismia. Tämä oli vallankumouksen etujoukko, jonka tehtävä oli vallata kaikki kulttuuriorganisaatiot, yhdistykset, virastot, toimikunnat, lautakunnat, lehdet, radio, TV jne.
Ihmiset olivat suvaitsemattomia, uskossaan varmoja besserwissereitä. Oli joko heidän puolellaan tai heitä vastaan. Joukko oli Suomen kulttuurielämässä vaikutusvaltainen ja näkyvä, mutta ei sentään kaikkivoipa. Kenttätuomioita kyllä jaeltiin nopeasti ja armottomasti.

SUHTEENI TAISTOLAISIIN

Taiteilijoiden kautta jouduin kosketuksiin taistolaismaailman kanssa. Ajattelin silloin, ja ajattelen nyt, että suuri osa oli vallankumousromantiikkaan höyrähtäneitä höpsöjä, hyödyllisiä hölmöjä, kuten Lenin sanoi.
Aina on ihmisiä, jotka tarvitsevat jotakin äärimmäisyyttä pitääkseen itsensä kasassa. Aika suuri osa taistolaisista on heilahtanut äärioikeistoon tai tullut uskoon.
Suhtautuminen minuun oli moittiva. Tyhjänpäiväiset romaanini estivät ihmisiä ostamasta Leninin Koottuja teoksia. Kotini oli sosialidemokraattinen, fagerholmilainen, Neuvostoliiton vihan kohde. Vielä pahempi, isäni oli ollut Väinö Tannerin sihteeri 30-luvulla.
Toisaalta puhuin venäjää ja olin ollut koululaisena kesän pioneeri- ja nuorisotyöleirillä. Eihän tällaisia saavutuksia papinpojilla ollut.
Täytin sosiaalisen velvollisuuteni taiteilijana. Kirjailijoiden piti jalkautua: kävin puhumassa valimossa ja elintarviketehtaassa ja maalitehtaassa ja ties missä. Yleisö oli varmasti yhtä kummissaan kuin minä, joka olin tottunut puhumaan kouluissa ja kirjastoissa. Viereinen Pirkko Tantun ottama ainutlaatuinenkuva on ilmestynyt Anna-lehdessä vuonna 1978. Siinä hymyilevät ihmiskunnan viholliset Anni Polva, Hilja Valtonen, Laila Hietamies ja Kaari Utrio.

AJAN TAUSTA

Mainitsen politiikan, koska aika oli ylipolitisoitunut: uudelta ihmiseltä kysyttiin ensimmäiseksi poliittista kantaa siinä missä nykyään kysytään, mitä hän tekee työkseen. Politiikka tuli myös yliopistoihin ja kouluihin.
Jotta tämän ymmärtäisi, on muistettava, mitä tapahtui todella. 70-luvun alkua hallitsi äärimmäisen traagisena Vietnamin sota. Se vaikutti kaikkeen yhteiskunnalliseen ajatteluun.
Yhdysvaltain rikokset: Vietnamin sota ja Chilen terrori olivat kaikkien tiedossa. Niitä ei voinut salat. Sen sijaan Neuvostoliiton rikokset tapahtuivat lähinnä sen omia kansalaisia vastaan täysin suljetussa yhteisössä. Ei sieltä saanut juuri mitään tietoa.

VAPUN ALLA 75

Mielessäni piirtyy voimakas kuva: vapun alla, 29.4.75 Kai ja minä saavuimme helsinkiläiseen taiteilijaravintola Kosmokseen. Siellä istuivat Pentti Saarikoski ja Mia Berner ilman tavan mukaista hoviaan. Samana päivänä radiossa kerrottiin, kuinka viimeiset amerikkalaiset pakenevat paniikissa Saigonista.
Me olimme juuri ostaneet talon maalta, ja muutimme kuukauden sisään Somerniemelle. Tämä tapahtui vuonna 75, mutta miellän sen niin, että silloin päättyi 60-luku. Vietnamin sota loppui.

Artikkeli perustuu esitelmään ET-lehden tilaisuudessa 28.1.2003.

ELÄMÄÄ MAALLA

KAUPUNKILAISTYTTÖ

Viisikymmentäluvun alussa Helsingin Kaisaniemen kansakoulussa opettaja sanoi juhlavan lauseen: ”Suomi on maatalousmaa.”
Pieni koulutyttö ei ymmärtänyt, että oli olemassa teollisuusmaita, ja että Suomi oli takapajuinen pohjoinen peräkylä. Hän tiennyt, mitä ”maatalous” tarkoitti.

Viisikymmenluvun taitteen kansakoulun aapinen kertoi elämästä, joka tapahtui maaseudulla ja oli jo silloin pitkälti menneisyyttä. Kaupunki mainittiin yhdessä kappaleessa. Siinä kerrottiin junasta ja raitiovaunusta.
Kaupunkilaistyttö tavasi aapisesta omituisia sanoja kuten puiminen. Se oli varmasti tekemisissä puun kanssa. Heinänteko tarkoitti tietenkin heinän kasvattamista.
Mutta mitä olivat kirnu, oras tai varsta? Ei kukaan kehdannut kysyä opettajalta. Helsingissä oli vielä jokunen isvossikka niin että hevonen oli tuttu eläin.

Olin paljasjalkainen helsinkiläistyttö. Kirjoitin ylioppilaaksi Helsingin Tyttölukiosta ja opiskelin Helsingin yliopistossa. Olin niin street-wise kuin koko elämänsä kaupungin keskustaa sahannut ihminen voi olla.
Maaseutu kuului kesään, mökille, joka sijaitsi Karhulassa meren rannalla. Kalastamaan opin pienenä, mutta olin kolmenkymmenen käydessäni ensi kertaa navetassa. Kävin Korkeasaaren susihäkissä ennen kuin häkkikanalassa.

MAALLEMUUTTO

Keväällä 1975 aviomies soittaa Helsinkiin Somerniemeltä, vasta ostetulta huvilalta:
— Sano yksikin syy, miksi asumme Helsingissä?
Kello on kuuden maissa aamulla, enkä pysty siinä keksimään ainuttakaan syytä.
Kolmekymmentäkolmevuotiaana muutin syvälle maaseudulle Lounais-Hämeen metsiin suoraan Helsingin Ritarikadulta, jossa Suurkirkko näkyi ikkunasta.
Täälläkin näkyy ikkunasta kirkko, Somerniemen keltainen puukirkko. Kaikki muu on toisin.

Maallemuutto oli päähänpisto kuten lähes kaikki päätökset tuohon elämänaikaan. Ystävät ja kylänmiehet sitä taivastelivat, mutta jälkikäteen tiedostamattomatkin motiivit ovat nähtävissä.
Paljasjalkaisuudesta huolimatta en oikeastaan koskaan viihtynyt kaupungissa. Kaupunki teki minut surulliseksi. En vieläkään tiedä, mistä se johtui.
Lyyristä sielua perinteisesti inspiroivat sateiset kadut olivat minusta yksinomaan ankeita. Seisoin bussipysäkillä, katselin valoja ikkunoissa ja ihmisten varjoja. Tunsin lohdutonta murhetta kaiken samankaltaisuudesta ja merkityksettömyydestä.

Elämä Helsingissä oli levotonta. Taiteilijapiireissä juotiin tolkuttomasti, ihmisiä ravasi yhtenään, monet jäivät päiviksi sammuttelemaan kuin majatalossa. 70-luvun poliittinen kiihko oli pahimmillaan. Tuskin viikkoa kului, ettei jokin taho ollut asettamassa minua seinää vasten ”sitten kun me saadaan valta”.
Rekka toi Somerniemelle sata hyllymetriä kirjoja, eikä meillä juuri muuta ollutkaan. Itse saavuimme bussilla. Matkatavarana oli kahden undulaatin lintuhäkki.

MAASEUDUN IHMEITÄ

Ensimmäisenä vuonna kaivosta loppui vesi. Kaivomme oli kylän paras, kun tupaa ostettiin, mutta eihän se kaupunkilaisten pesukoneita kestänyt. Palokunta täytti kaivon kerran viikossa. Piti opetella säästämään vettä.
UPOn sähkövessa petti. Piti opetella käymään puuseessä säässä kuin säässä ilman että siihen liittyi mökkiromantiikkaa.
Saunan putket jäätyivät ja halkesivat. Ensimmäisen aavistuksen naapurien monumentaalisesta merkityksestä maaseudulla sai, kun joutui talven käymään naapurin saunassa.
Vesipisara jäätyi, jos sattui putoamaan lattialle. Leivinuuni savutti. Tiiliuunit lämpisivät korkeintaan haaleiksi. Kylmään tottui niin nopeasti, että siitä lähtien kaupunkilaisten asunnot ovat tuntuneet tukahduttavan kuumilta.

Sähköt katkeilivat. Ukkoset mykistivät puhelimen. Hilleri tappoi hanhet. Pässi söi pojan villapaidan ja hiiret astianpesukoneen.
Eläimiä meillä oli kuin Nooan arkissa ja puolen hehtaarin ryytimaat. Elikot teurastettiin ja paloiteltiin itse. Meiramia, lipstikkaa ja sitruunamelissaa tuotettiin koko kansalle. Kirjailija oli päätoiminen kitkijä.

Nuori ihminen otti maailman annettuna: tällaista täällä aina on, ei auta valittaa. Kaikki oli uutta, omituista ja hauskaa, kuin elämä tuntemattomalla, mutta ystävällismielisellä planeetalla.
Oltiin maalaisempia kuin yksikään syntyperäinen maalainen. Suomalainen juntti on neuvokas, kätevä ja omatoiminen. Hän ei hetkeäkään siedä teknistä epämukavuutta koska — toisin kuin kaupunkilainen — hän osaa korjata kaiken mieleisekseen.
Elimmekin kokonaan naapuriavun varassa. Maalla oppi äkkiä, mitä tarkoittaa hyvä naapuruus: sitä ei rahalla saa, ja sen voi korvata vain olemalla itse hyvä naapuri.
Kaikkina maalaisvuosikymmeninä naapuruus on ehkä tärkein oppimani asia. Eipä tullut mieleen kaupungissa, ei koskaan.

MAASEUTU, RAKKAUTENI

Seitsemänkymmentäluvulla monet taitelijat muuttivat maalle. Etsittiin työrauhaa. Valtaosa palasi vähin äänin. Kuusi lammasta ja hanhi eivät riittäneet elannoksi.
Me jäimme. Luovuimme eläimistä ja viljelyksistä. Tuottakoot ruokaa ne jotka osaavat. Me tuotamme mitä me osaamme: kirjoja. Nykyajan maaseudun väestöstä valtaosa hankkii elantonsa muusta kuin maataloudesta.
Maalle jäämistä voi perustella järkisyin: työrauha, elintila, taloudellisuus. Mutta ihmiselämän suurten ratkaisujen pohjalla eivät juuri koskaan ole järkisyyt. Ei tämänkään. Minä yksinkertaisesti rakastan maaseutua. Se riittää syyksi.

On puhdasta onnea palata Helsingistä sametinmustana tähtikirkkaana talviyönä. Lumi tuoksuu, hongat tavoittavat Linnunrataa. Ihminen on juuri niin pieni kuin oikeasti on, hänen asiansa vähäiset luonnon hiljaisuudessa.
Mielessäni maaseutu sekä vaatii että tuottaa tyyneyttä, mietiskelyä, pohdintaa. Maalla on säät ja vuodenajat, monin tavoin syklinen aika ja järjestys, ihmisenkokoinen elämänmeno.

Mitään poliittista vihreyttä ajatteluni ei sisällä. Ehkä jokin alkumuisti saa iloitsemaan luonnollisuudesta, yksinkertaisuudesta. Syntyhesalaisella on varaa luopua nousukasajattelusta, jonka mukaan kaikki on sitä hienompaa mitä kalliimpaa ja keinotekoisempaa se on.
Eksotiikasta tuskin voi enää olla kysymys. Olen asunut Somerniemen Kirkonkulmalla runsaat kolme vuosikymmentä. Rakkauteni on aito ja kestävä. Se on sietänyt paljon ja antanut anteeksi. Maaseutu ei ole paratiisi eivätkä maalaiset enkeleitä.

MAASEUDUSTA KAUPUNGIKSI

Kaupunki on muuttunut, niin maaseutukin. Helsingissä en liiku enää bussilla, en osaa. Käyn ostoksilla Stockmannilla. Minusta on tullut maalainen.
Tai ainakin haluaisin olla maalainen. Mutta rajat hämärtyvät oudosti. Kotikuntani Somero on kaupunki. Tosin se on myös maan suurimpia maatalouspitäjiä, tuottaa eniten sikoja, kanoja ja viljaa. Minun on mahdoton ymmärtää, miksi komea, perinteinen maalaispitäjä haluaa esiintyä kaupunkipahasena.

Aikoinaan Somerniemelle muuttaessa en lukinnut ovia. Nykyään panen oven lukkoon lähtiessäni ja vielä varmistan. Vesikin on kunnan vettä. Ehkä maalaisista todella on tullut kaupunkilaisia.
Kuntamuoto ei toki voi himmentää illan kirkkautta, kun voikukat täplittävät kultahippuina alkukesän kiihkeää vihreää, saunan savu tuoksuu ja ehtookellot soivat yli vainioiden. Vielä huutaa lumirinta kuikka metsälammella ja hiirihaukka harjun päällä.

Järvestä nousee kahdeksan kilon kuha. Mikä palkinto voisi tuottaa saman atavistisen ilon kuin ahkerasti kalastettu saalis?
— Back to basics, ystävä naurahtaa.
Miksi ei. Olen saanut elämässä osani niin ilosta kuin menetyksistä. Ehkä paljon koettuani tajuan, mikä maailmassa on todella merkityksellistä ja pysyvää.

Essee perustuu vuonna 2003 Eeva-lehdessä ilmestyneeseen artikkeliin.

NAISET JA VIIHDE

HALVEKSITTAVAT ROMAANIT

1800-luvulla lukutaito alkoi tarkoittaa muutakin kuin Lutherin Vähän katekismuksen ulkoa osaamista. Suomalaisesta talonpoikaistuvasta löytyi hartauskirja tai pari, ja lyseon lehtorin kotona kirjoja oli hyllyllinen.
Lukutaito oli välttämätön sivistyneelle ihmiselle, mutta sitä voitiin käyttää myös väärin, lukea vääriä kirjoja. Oikeaa kirjallisuutta olivat draama ja lyriikka.
Kirjallisuuden alakerrokseen kuuluivat romaanit, joita lukivat pääasiassa naiset ajankulukseen. Vasta Zachris Topeliuksen Välskärin kertomukset ja isänmaallinen innostus tekivät romaanikirjallisuudesta kunniallista luettavaa.
Mutta kaikkea romaanikirjallisuutta ei kuitenkaan hyväksytty täysivaltaiseksi. Rajan alapuolelle jäivät suositut romanttiset seikkailuromaanit, kuten Christian August Vulpiuksen 1800-luvun vaihteessa ilmestynyt kuusiosainen Rosvopäällikkö Rinaldo Rinaldini, jota hahmoa Topelius myöhemmin käytti lastennäytelmässä Rosvoliitto. Vulpiuksella oli kuitenkin huomattava etu, jonka vuoksi häntä ei täysin nuijittu unohduksen suonsilmään. Jopa Otavan Kirjallisuustieto mainitsee parin rivin pätkässä hänen merkittävimmän ominaisuutensa: Vulpius oli Goethen lanko.

ROMANTTINEN SEIKKAILUROMAANI

Romanttiselle seikkailuromaanille tyypillisiä piirteitä ovat jännittävä juoni, selkeäpiirteiset henkilöt, eksoottinen (kaukainen tai historiallinen) miljöö sekä jollakin tavalla sovittava loppu.
Seikkailuromaanin ominaisuudet ovat lukijalle tuttuja jo antiikin ajan tarinoista, ehkä metsästäjä-keräilijöiden leirinuotioilta asti. Olen varma, että heti kun ihminen oppi puhumaan, hän alkoi kertoa tarinoita, ja tarinoiden kautta järjestettiin maailmaa.
Romanttisen seikkailuromaanin esimerkkejä olivat toki vaikkapa keskiajan ritariromanssit. 1700-luvulla laji nousi suureen suosioon kauhuromantiikan kautta.
Goottilaisten romaanien kirjoittaja oli englantilainen Ann Radcliffe (1764-1823), jonka tunnetuin teos Udolfon mysteerit tapahtui synkässä Apenniinien linnassa. Mrs. Radcliffe oli aikansa luetuin englantilainen kirjailija, mutta hänellä ei tietenkään ollut asiaa kirjallisuuden kaanoniin, päinvastoin. Udolfon mysteerit edustivat kirjallisuuden kurjalistoa.
Mrs. Radcliffen kirjojen lukijoiden arveltiin olevan pääasiassa naisia. Tutkimuksia ei ole, joten mieslukijoista ei tiedetä; eivät he ainakaan tunnustaneet
Romanttinen seikkailu kirjallisuudenlajina muodostui erityiseksi naisten viihteeksi. Se oli yleensä naisten kirjoittamaa lähinnä naisille, ja päähenkilönä oli nainen.
Siten Kolme muskettisoturia tai Punainen sfinksi ei kuulu lajiin jo sen vuoksi, että näiden romanttisten historiallisten seikkailuromaanien kirjoittaja Alexandre Dumas on mies. Nainen niin taiteen tekijänä kuin kuluttajana on edelleenkin vähäarvoisempi kuin mies.
Kirjallisuudessa on aina ollut sopivampaa surmata kuin suudella. Rikos ja jännitys ovat tyylikkäämpiä aiheita kuin rakkaus.

VÄÄRÄ AIHE VÄÄRÄÄN AIKAAN

Oma kirjailijanurani antaa realistisen kuvan siitä, mitä sukupuolittunut viihde tarkoittaa. Ura on yhden aikakauden mittainen, neljä vuosikymmentä. Kokemusta on karttunut.
Koska urani monellakin tavalla heijastelee suomalaisen yhteiskunnan muutosta, se ei ole vain yksityinen tarina, vaan sillä saattaa olla yleistä kiinnostavuutta. Kun tämä ura alkoi vuonna 1968, presidenttinä oli Urho Kaleva Kekkonen, ja Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian.
Kirjailijanurani alku sattui pahimpaan mahdolliseen aikaan, 60-luvun loppuun. Niskaan hengitti 50-lukulainen modernismi. Poliittinen vasemmistolaisuus sekä synkeän suvaitsematon kristillisyys pitivät yksinkertaista tarinankerrontaa syntinä. Mika Waltari oli ylenkatsottu ajanvietekirjailija.
Aikaa leimasivat suvaitsemattomuus ja kielteisyys. Kirjailija sai kirjoittaa vain aiheista, jotka establishmentti hyväksyi. Eivät ensimmäiset teokseni nerokkaita olleetkaan, mutta ei niitä sen vuoksi paheksuttu. Ne oli kirjoitettu vääristä aiheista väärään aikaan.
Seikkailukertomusten kirjoittaminen naisille, paitsi että se hidasti maailmanvallankumousta, oli ihan yksinkertaisesti moraalitonta.
Miehille seikkailuja sai tarjota: James Bond hyväksyttiin, koska tiedettiin presidentti John F. Kennedyn lukeneen Ian Flemingin tuotantoa. James Bond pääsi myyttihahmoksi, jollaiseksi superselviytyjä Angelikaa ei koskaan hyväksytty.

EPÄKIRJAILIJA

Julkaisin esikoiseni syksyllä 1968, ja jatkoin sen jälkeen kirja ja vuosi –vauhtia. Nuoren historianmaisterin iloisesti ja estottomasti kerrotut tarinat herättivät tiedostavissa skribenteissä suoranaista raivoa.
Suomen Kuvalehdessä jouluna 1969 Riitta Sipilän artikkelissa Epäjuttu epäkirjasta
kysytään eri ihmisiltä, mikä heidän mielestään on epäkirja. Termin keksi Hannu Taanila, joka tarkoitti sillä suunnilleen sitä, mitä nykyään nimitetään julkkiskirjaksi.
Valokuvaaja Hans Paul vastaa: ”Kallis kirja on epäkirja, siis kirja, jota tavallinen ihminen ei voi ostaa. Tämäkin nahkaselkäinen kirja maksaa 30-40 markkaa. Tämä, hahaa, Kaari Utrion kirja on oikein varsinainen epäkirja.”
Timo Salminen Kansan Uutisissa 5.4.70: ”Mikäs historian maisterin on paetessa (todellisuutta), mutta että kehtaa viedä mukanaan lukemattoman määrän vaikeuksissa eläviä naisia, joita hän kuitenkin tietää lukijoidensa olevan. Hyvin toimeentulevan ihmisen ei pitäisi olla noin kyyninen.”
Heikki Peltonen, Suomen Sosialidemokraatti 11.10.70: ”Ehkä Kaari Utrion kynän kiitämisen positiivisena puolena on pidettävä sitä kansantaloudellista voittoa, mikä syntyy siitä, että romaanin tekijänpalkkiot jäävät kotimaahan eivätkä valu esim. Sergeanne Golonille. Hyöty ei liene kovin suuri, ja huomioon on lisäksi otettava, että joku Angelika olisi sentään työllistänyt joksikin aikaa yhden kääntäjän.”
Vesa Oittinen, Teinilehti marraskuu 70: ”Vallankin Utrion tyyliin sepustetut naisille tarkoitetut historialliset lemmenromaanit tietämäni mukaan suorastaan revitään kirjakauppojen hyllyiltä: keskitason vihreätä leskeä kiinnostavat Angelikan vaiheet mittaamattomasti enemmän kuin Schopenhauerin tai Marxin ajatuksenkulku.”

MIKSI LAKKASIN MATKUSTAMASTA JUNASSA

Esikoisen julkaistessani en osannut tällaista suhtautumista odottaa. En yleensä ymmärtänyt, että kukaan muu kuin lukijat olisi kiinnostunut kirjoistani.
Olin syntynyt kirjalliseen kotiin. Isäni oli kustantaja, äitini suomentaja, ja lasten piti lukea klassikkoja yhden appron verran ennen rippikoulua. Tiesin mitä kirjallisuus on, enkä pitänyt itseäni kirjailijana.
Ihmettelin, mistä mekkala, kun jokainen näki päältä, mistä kirjassa on kysymys. Ei kenenkään ollut pakko niitä lukea.
Arjen todellisuus minulle ei ollut niinkään lehdissä kuin postilaatikossa, kahvilapöydässä, junassa, keikoilla. Tuotantoni moittiminen ei ollut kirjallinen vaan moraalinen kannanotto, ja siihen oli oikeutettu kuka tahansa missä tahansa, oli lukenut kirjojani tai ei.
Ymmärsin, että kysymys ei ole kirjallisuudesta vaan ihan muista asioista. Yksi perustekijä varmasti on vuosisatainen pohjoinen suvaitsemattomuus, kaikkea vahtiva luterilainen yliminä, joka pitää syntisenä ja kiellettynä mitä tahansa nautinnollista ja hauskaa.
Tietenkin olin myös helppo maali, nuori nainen, joka kirjoitti naisista naisille. Kriitikon piti saada sulka hattuunsa haukkumalla joko minut tai Mauri Sariola. Minun pilkkaamiseni oli riskitöntä, minähän olin pieni hyvin kasvatettu tyttö, kun taas Mauri rähjäsi.
Mutta vieläkin jaksan ihmetellä, miksi nämä herrat yleensä vaivautuivat lukemaan kirjojani, varsinkin kun he varmaan ymmärsivät totuuden, jonka lausui Mattiesko Hytönen (HS 1975): ”Koko Utrion tuotanto on ollut pitkälti karikatyyriä miesten maailmasta.”

SUKUPUOLELLA EI OLE MERKITYSTÄ

Tämä melskaaminen oli ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Sellaisen sietäminen on osa kirjailijan ammattitaitoa. Taiteilijan täytyy tietää, että joka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Jos uskoo kiitokset, on uskottava haukutkin.
Mutta kamalaa oli vähitellen tajuta, että ajattelutavan takana oli ääretön halveksunta naisia kohtaan – myös naisten itsensä osoittama. Myrkyllisintä, mitä kirjasta osattiin sanoa, oli että se oli naisille tarkoitettu, että se oli naisten viihdettä.
Muistaakseni vuonna 1973 Heikki Peltonen Demarissa keksi ilmaisun ”rouvasporno”. Se suututti minut todella. Miehille tarkoitettua pornografia lisääntyi räjähdysmäisesti 70-luvulla, ja sitä pidettiin heidän luonnollisena oikeutenaan.
Suhtautuminen sekä kirjailijoihin että lukijoihin oli ankaran sukupuolisidonnaista. Erityisesti tämä piti paikkansa viihteen suhteen. 1980-luvulla tiukaksi muuttuneen naiskeskustelun kohinassa moni kirjailija pelkäsi naiskirjailijaksi leimautumista. Tuolloisessa kirjallisuusmaailmassa se olikin kohtalokasta.
Moni kirjoittava nainen kiirehti varmuuden vuoksi ennakoivasti julistamaan, ettei sukupuolella ollut merkitystä kirjoittamisessa. Mieskirjailijoiden ei tällaista ilmoitusta tarvinnut tehdä.
Sukupuolella on tietenkin merkitys. Naisten kokemuksestahan naiset kirjoittavat. Naiset lukevat kirjoja, täyttävät teatterit ja taidenäyttelyt – ilmiötä ei nimitetä kulttuuriyleisöksi vaan kukkahattutädeiksi. Miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja ja täyttävät urheilukatsomot. Apurahoja naiset saavat vähemmän ja pienempiä kuin miehet.

MYYNTI, MENESTYS JA HÄPEÄ

Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että yksi oka vihamielisten lihassa oli tietenkin niin sanottu menestys. Minut olisi varmasti jätetty halveksivaan rauhaan, jos en olisi kirjoittanut bestsellereitä. Tuohon aikaan kaupallinen menestys oli pahinta, mitä ihminen voi saada aikaan.
Kun puhutaan bestsellereista, puhutaan kirjojen myymisestä. Kulttuuri-ihmiset eivät juuri ajatelleet kirjan myyntiä. Itse sanakin oli sopimaton, hieman tuhma. Mika Waltari häpesi royalty-tulojaan. Haikara toi kirjat kauppoihin. Veikkaajilta apurahana saatu markka oli aina arvokkaampi kuin lukijalta saatu.
1990-luvun alussa silloinen Akateemisen kirjakaupan, sittemmin WSOY:n johtaja Jorma Kaimio kysyi: miksi intelligentsija ei osta kirjoja? Ja vastasi itse: Se saa kirjat ilmaiseksi. Näin intelligentsia voi halveksia niitä, jotka ostavat ja maksavat kaiken.
Monet kuvittelevat, että menestysteoksen voi kirjoittaa harkitusti laskelmoiden. Sellaista ei ole vielä kuitenkaan tapahtunut.
Kirja voi menestyä vain, jos siinä on mukana kirjoittajan intohimo, kiihkeä kiintymys aiheeseen, kertomisen hurma ja lukijan viihdyttämisen ilo. Kaikkinainen laskelmointi johtaa falskiuteen ja epäonnistumiseen.
Kun lukijan viihdyttäminen on viihdettä, niin toki minä olen viihdekirjailija. En vain ajattele sellaista, kun kirjoitan. Olen sydänjuuriani myöten tarinankertoja. Näen itseni yhtenä pisteenä siinä tuhansien vuosien perinteessä, joka alkoi ihmiskunnan alkuhämärässä leirinuotiolla ja jatkuu tänä päivänä ruudun ääressä.
Tekniikka muuttuu, mutta tarina ei. Ihmiset ovat iän kaiken nauttineet keksityistä tai todellisista kertomuksista Homeroksesta hellenistiseen seikkailuromaaniin, bysanttilaisista tarinoista ritariromansseihin, saagoista romantiikan ajan historialliseen romaaniin

GLASNOST

Vuosikymmenien kuluessa kaikkeen tietenkin tottui. Itse kirjoittaminen on tärkeämpää kuin se mitä muut siitä sanovat.
Keskustelu kirjallisuudesta on mukava mauste, mutta jos kirjailija ottaa sen ohjenuoraksi niin huonosti käy. Mieleen tulee vanha kysymys siitä, tarvitsevatko linnut ornitologeja.
Vuoden 1989 syksyllä tapahtui jotakin yllättävää. Lauantaina 30.9. oli Imatralla Hilja Valtosen 90-vuotismuistoseminaari. Tavallisten lukijoitten lisäksi siellä oli ns. tärkeitä ihmisiä. Minulla oli omituinen tunne, että seisova vesi on lähtenyt virtaamaan.
15.10.89 Helsingin Sanomissa oli laaja kritiikki, oikeastaan essee, jossa ensimmäisen kerran kriitikko osoitti ymmärtävänsä, mistä oli kysymys. 20 vuotta olin yrittänyt valaista, ja nyt joku oli valaistunut.

”Viihdekirjallisuudessa ja kansansaduissa on paljon samaa. Kun lukija tai kuuntelija tuntee kertomuksen kaavat ja rajoitukset, hän saa enemmän irti ja kokee enemmän. Kriitikon on siis syytä perehtyä viihteen sääntöihin ennen kuin sanoo siitä mitään.
Utrio tietää tarkkaan mitä kirjoittaa ja mitä mikin yksityiskohta tarkoittaa. Kun lukija tuntee kirjailijan säännöt, romaani toimii kuin monimutkainen peli tai leikki, jonka kaavamaisesta etenemisestä nauttii – varsinkin kun siteeksi on kudottu utriomainen kimalteleva, aistillinen, rehevä ja menevä tarina.”

Siinä sanottiin mitä minä kirjoitan: tarinan, joka rakennetaan kuin peli. Tämä oli Suvi Aholan tekstiä. Kummallisuus jatkui. Uudessa Suomessa oli Laura Kolben analyyttinen kritiikki, Suomenmaassa Lasse Koskelan. Muissa lehdissä samoin.
Tuonvuotinen romaani oli nimeltään Vendela. Hauska teos, mutta ei ratkaisevasti poikennut muista kirjoistani. Niinhän minä kirjoitin kuin ennenkin. Minä olin sama, mutta aika oli muuttunut.

KAKSIKYMMENTÄ RAUHAN VUOTTA

Esiin astui uusi sukupolvi, ne jotka olivat syntyneet suunnilleen silloin, kun minun sukupolveni 60-luvulla kapinoi sodanjälkeistä raskautta ja ahdasmielisyyttä ja menneisyyteen kääntymistä vastaan.
Parin viikon kuluttua romahtikin sitten Berliinin muuri. Nämä tapahtumat olivat toki yhteydessä toisiinsa. Ehkä lopulta pitäisi kiittää Mihail Gorbatshovia ja glasnostia siitä, että minusta tuli kunniallinen kirjailija.
Neuvostoliiton sortumisella oli ihmeellinen vaikutus Suomen kulttuurielämään. Tiukkapipoisuus, virheiden etsiminen, kielteisyys ja vihamielisyys suli silmissä. Alkoi ilmestyä ihan oikeita kritiikkejä.
Toki joku aina jaksoi muistuttaa, että ”viihdekirja ei opeta, ei kasvata eikä anna esteettisiä elämyksiä, kuten muu kirjallisuus”. Lukijapostistani tiedän, miten totaalisen väärä tällainen olettamus on.
Suojasäätä on jatkunut pian kaksi vuosikymmentä. Tänä aikana olen tehnyt elämäni parhaat työt. Epäilemättä olen jaksanut kirjoittaa suuria teoksia koska ei ole tarvinnut käyttää energiaa muurien puolustamiseen.
On ollut rauhan aika. Jos kirjani on moitittu, se on tapahtunut normaalissa taiteellisessa järjestyksessä eikä moraalisena puhdistustyönä.
Olen ihmetellyt, kuinka kauan sulan maan aikaa voi kestää. Viime vuosina olen pitkästä aikaa julkaissut pari perinteistä romanttista epookkikomediaa. Ja kuinka ollakaan jossakin oli jo paheksuva huomautus: ”Ruma kreivitär on historiallinen romaani, mutta siinä on myös naisten viihdekirjallisuuden aineksia”.
Teos todella on naisten viihderomaani, täysverinen. Mutta miksi siitä nyt tuli paheksuttava? Ehkä esiin astuu jälleen uusi sukupolvi, jonka pitää kaataa edellinen erilaisella arvomaailmalla.

Artikkeli perustuu 25.9.2002 muotokuvan paljastustilaisuudessa pidettyyn esitelmään.